Tekstit ovat suomeksi ja englanniksi.
Palkittu
valokuvaaja Jaakko Heikkilä avaa uudessa teoksessaan Venetsian vanhojen palatsien
ovia ja päästää meidät tapaamaan sen aristokratian viimeisiä edustajia.
Veden kätkemiä
huoneita kertoo ainutlaatuisen, yli tuhatvuotisen Venetsian tasavallan tarinaa
valokuvien, historian ja kertomusten avulla. Laguunien kaupunki museoituu hiljalleen
asukkaista tyhjäksi turistikohteeksi. Kukaan ei tiedä, uppoaako se lopulta.
Mutta Heikkilän hienossa teoksessa sen loistokas menneisyys nousee vielä kerran
usvasta surumielisen kauniina. Tunnelma on melankolinen, entiseen ei ole
paluuta.
Vuonna 2005 Heikkilä tapasi Dott. Garo Dermidjanin Venetsiassa tehdessään projektia armenialaisesta diasporasta.
Kuvauksien jälkeen astellessamme syömään
Garo sanoi: ”Todellinen aateluus on katoamassa. Jos haluat tehdä jotakin
Venetsian aateluudesta, voin auttaa sinua”, Heikkilä kirjoittaa teoksessaan.
Näin alkoi kymmenvuotinen matka Venetsian ja sen
patriisien, aristokratian, elämään ja menneisyyteen. Tänä aikana Heikkilä
vieraili useita kertoja eripituisia aikoja kaupungissa ja pääsi suhteiden
avulla turisteilta suljettuihin palatseihin tutustumaan niiden harvenevaan
asujaimistoon. Nykyisin aatelissukujen jälkeläisiä on enää vajaa sata, Suuren
neuvoston huippuvuosina peräti neljä tuhatta.
Teoksessa yksi heistä, Alberto Francetti, ja FT Alex
Snellman valottavat aatelin historiaa 500-luvulta vuonna 1797 tapahtuneeseen
ranskalaisten hyökkäykseen asti.
Runollisessa kertomuksessaan Heikkilä itse jatkaa
keskustelua Dermidjanin kanssa, joka aterialla toteaa todellisen aateluuden
olevan sydämen aateluutta. Sydämen aateluutta?
– Jos sinulla on
onni syntyä rikkaaksi, sinun velvollisuutesi on auttaa niitä, joille samaa
onnea ei ole suotu, Dermidjan vastaa ja jatkaa: – tässä maailmassa ei ole enää periaatteita, ei moraalia, ei
etiikkaa.
Aateliston hillittyä charmia henkivien salonkien ohella
Heikkilä kuljeskeli kaupungilla, kuvasi sen näkymiä ja veteen heijastuvien
rakennusten kerrostumia. Sekä patsaita –
menneisyyden lähettiläitä – joiden piirteet toistuvat nykypäivän jälkeläisten kasvoilla.
Kun valokuvaaja tammikuussa 2016 hieman melankolisissa
tunnelmissa palasi jälleen Venetsiaan ja tapasi Francettin, tämä yllättäen kommentoi
aihetta, josta hän kymmenen vuotta sitten oli Dermidjanin kanssa lounaalla keskustellut.
”Tämän päivän rikkaus on kovaa ja julmaa.
Nyt rikkaus kätkeytyy pankkien holvistoihin, globaalien bittien nolliin ja
ykkösiin. Sillä ei ole enää kontaktia elämään ympärillä”, Francetti lausui.
Heikkilästä tuntui, että kymmenen vuoden ympyrä oli
sulkeutunut, ja teos oli valmis julkaistavaksi. Siihen liittyvä näyttely
Kansallismuseossa on avoinna 28.8. saakka.
Teoksen päättää näyttelypäällikkö Minerva Keltasen kertomus naamiaisillasta Casanovan ja Vivaldin
kaupungissa. Turisteille järjestetyillä illallisilla nykyhetki unohtuu, mennyt
herää hetkeksi henkiin.
Kattomaalauksessa
oli kuvattu antiikin pitoja ja rakastavaisia jumalpareja kymmenine
pikku-kupidoineen. Aistikasta tunnelmaa lisäsivät seiniä koristavat Canaletton Venetsia-näkymät, Pietro Longhin maalaukset
naamioituneista venetsialaisista pelaamassa uhkapeliä Ridottossa, sekä Rosalba Carrieran aristokratiasta
maalaamat pastellimuotokuvat.
Kävi Venetsian tulevaisuudessa miten hyvänsä, sen muisto
säilyy. Siitä pitää taide huolen. Jaakko Heikkilän tunnelmallisen teoksen
loppusanat lausuu Thomas Mann.
Tämä oli
Venetsia, keimaileva ja petollinen kaunotar. Puoleksi taru, puoleksi pyydys
muukalaisille – tämä kaupunki, jonka tunkkaisessa ilmassa taide kerran rehoitti
tuhlailevin muodoin ja jonka muusikot loivat säveliä, jotka viettelevinä
tuudittavat aistillisiin uniin. Seikkailijan silmät joivat sen upeutta, hänen
korvansa täyttyivät sen melodioista.
(Kuolema Venetsiassa, Karisto, 1957. Suom. Toini
Kivimäki)