Pelkää petoa, joka lampaasi syö
Ewie
Wyldin kansainvälisiä palkintoja kahminut romaani Kaikki laulavat linnut on lyyrisen kielen juhlaa. Silti se on karu
ja raaka, näyttää elämän sellaisena kuin emme sitä haluaisi nähdä. Ja kuin
ihmeen kaupalla romaani on samalla toiveikas, luo uskoa parempaan.
”Toinen raadeltu
ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet
ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsytetty jouluvanukas.” Kuka tai mikä
vainoaa tuuliselle saarelle Brittein edustalle muuttaneen nuoren naisen Jake
Whyten lampaita? Entä miksi nuori nainen asuu erakkona tilallaan seuranaan
lampaiden ohella vain koira nimeltä Koira?
Niin tehokkaasti Evie
Wyld kysymyksensä heti romaanin ensi lehdille asettaa, että lukija hyppää
välittömästi hänen kyytiinsä mysteeriä selvittämään.
Romaanin kertomus limittyy kahdella aikatasolla.
Nykyhetki saarella etenee kronologisesti. Jaken menneisyys sen sijaan avautuu
kohtaus kohtaukselta ja paljastaa mennyttä samoin kuin muisti, joka poimii menneisyyden
sirpaleita oman meille tuntemattoman logiikkansa mukaan. Kirjailijalla on
paitsi kieli myös tekniikka hallussaan. Teksti elää ja hengittää aikatasojen
vaihdosten myötä. Aika ajoin Wyld jännittää tilanteet äärimmilleen, luo hetkiä,
joissa elämä tiivistyy, muuttuu merkitykselliseksi. Ja lukija pidättää
hengitystään.
Kaikki laulavat
linnut on paitsi hienoa kaunokirjallisuutta samalla arvoituksellinen trilleri.
Mitä Jaken menneisyydestä paljastuu, mikä läähättää hänen kintereillään?
Jake on karistanut Australian polttavan, punaisen hiekan
jaloistaan ja aloittanut nollapisteestä sateisella, karulla saarella, joka ei
katso häntä hyvällä. ”Tämä seutu tuntui
tarkkailevan minua, aistivan vierauteni ja pidättävän hengitystä, kunnes olin
kulkenut ohi”.
 |
| Lontoossa syntynyt ja Australiassa varttunut Evie Wyld (s. 1980) on yksi ikäpolvensa lahjakkaimmista kirjailijoista. |
Luonto on itseoikeutetusti läsnä konkreettisesti
aistittavana elementtinä tarinassa. Paikantuntu on vahva niin Australian paahteisilla
tasangoilla, joissa eukalyptuspuiden sinertävät sormet tavoittelevat ääretöntä
taivasta, kuin kohmeisen saaren sumuisissa laaksoissa, joissa ”Puut näyttivät
kasvavan ja kutistuvan hengityksen tahdissa.”
Teoksen taitavasti suomentaneelle Sari Karhulahdelle Australian eksoottisen faunan ja flooran nimien suomennos on epäilemättä
aiheuttanut ylimääräistä päävaivaa. Kaikenlaisten ”vompattien” lomassa
vilahtelee australianpaksujalka, idänruskokäärme, jarraeukalyptus ja
mehipäivikki.
Jake on odysseiallaan ehtinyt keritä lampaita, suistua
seksiorjaksi ja prostituoiduksi. Elämä ei totisesti ole häntä hellin käsin
kohdellut. Ihmisten julmuus viiltää. Mutta parhaat tarinat syntyvät arjen epätodennäköisistä
sankareista, ja näihinkin Jake pakomatkallaan törmää. Yksi heistä on hänen
kollegansa, ”vitun huora” Karen, joka kehottaa Jakea etsimään aivoistaan, sen
muistilokeroista, paikan, jossa on hyvä olla silloin, kun todellisuus on
kestämätön.
Kaikesta tästä voisi saada kuvan, että kirja on synkkä.
Ei ole. Se on ihmeellisen kuulas ja kevyt raskaista aiheistaan huolimatta.
Mustaa huumoria tuo muassaan saarelle tupsahtava lampaita pelkäävä Lloyd, toinen
mierolainen, joka lupaa kysymättä asettuu taloksi Jaken luo.
Kaikki laulavat
linnut tuntuu todistavan, ettei mikään ole niin vaarallista kuin rakkaus.
Pahimmillaan sen kannoilla kulkee kuolema – ja syyllisyys. Silloin kaikki
laulavat linnut ovat äänessä yhtä aikaa ja pitävät kovaa mekkalaa. Evie Wyld
käy jarruttelematta läpi inhimillisen tunneskaalan, sen syöverit ja hiljaisen,
orastavan uuden elämän mahdollisuuden.
Kaikki laulavat
linnut on kirja, josta oli vaikea erota. Millaisenhan elokuvan Terrence Malick siitä ohjaisi. Menisin
katsomaan.
Evie Wyld: Kaikki
laulavat linnut (All the Birds,
Singing). Suom. Sari Karhulahti.
Tammi, 2016. 285 s.