Jonakin hetkenä minä menin rikki
Soili
Pohjalaisen persoonallisessa esikoisteoksessa menneisyyden haamut pitävät
nuorta naista otteessaan.
Saanan isän, menestyneen juopon autokauppiaan, kuolema
sysää tarinan liikkeelle ja Saanan matkalle lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Sukellus
ei ole helppo. Veli-veljen katoaminen ja vanhempien avioero hajottavat perheen.
Jäljelle jäävät autoritäärinen isä ja tottelevainen Saana. Miten tässä näin
kävi?
Muisti kiinnostaa kirjailijoita, viimeksi aihetta
käsitteli taitavasti August-palkinnon voittanut Jonas Hassen Khemiri teoksessan Kaikki se mitä en muista. Hänen romaanissaan menneestä yritetään saada selvyyttä
usean henkilön avulla, Pohjalaisen
kirjassa Saana kamppailee muistojensa kanssa yksin.
”Jonakin hetkenä minä menin rikki. Tajuan sen paljon myöhemmin,
mutten pysty tavoittamaan hetkeä, jolloin särö syntyi. Halkeama, jota ei korjaa
mikään, ei aika, ei rakkaus, ei kolmevuotinen psykoanalyyttinen yksilöterapia.
Halkeamasta irtoaa pieniä, karheita murusia sielun pohjalle.”
Menneisyys vainoaa nykyhetkeä. Vähitellen tarinan
edetessä syyt ja seuraukset paljastuvat, valottavat tavallista tarinaa perheen
sisäisestä dynamiikasta ja perheenjäsenten kohtaamattomuudesta.
Isä ei ole paha, hän on vain luonut oman maailmansa,
johon kuuluvat hänen johtamansa autokauppa ja perhe. Autot ovat hänelle
käyttövehkeitä ja välillä tuntuu, että niin ovat ihmisetkin. Vaikka hän
tarkoittaa hyvää, tahtomattaan hän tekee pahaa. Varsinkin herkälle Velille.
Pohjalaisen kieli, Lapin murretta myöten, kuulostaa
konstailemattoman aidolta. Ajankuva on tuttua, ja arjen pienet yksityiskohdat
synnyttävät uskottavan tunnelman. Kerronnan lakoninen huumori sävyttää perheen
elämänmenoa.
Pohjalainen on kuvannut kiristyvät kohtaukset ja
tunteiden purkaukset taitavasti. Lukijan on myönnettävä, että noinhan se
valitettavasti usein menee. Isän hautajaisten lähestyessä Saanan sielun mustat
sirpaleet haluavat ulkoilmaan.
”– Jos sä
oikeesti koskaan ikinä milloinkaan olisit vähääkään rakastanut isää tai
ylipäätään vittu ketään.
– Niin mitä? äiti lyö nyrkin pöytään. – Niin
mitä!”
Saanan odysseia menneeseen on lopuillaan. Matka ei ollut
turha, kenties jotkut kysymykset saivat vastauksen. Nyt on päästettävä irti,
annettava menneisyyden jäädä taakse, niin tulevaisuus saa mahdollisuuden.
Silloin sieluun tulee tilaa, ja muistoistakin välähtää hyviä, onnellisia
hetkiä.
Tästä on esikoiskirjailijan hyvä jatkaa.
Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä.
Atena,
2016. 211 s.