Otavan
perinteisiä pihajuhlia vietettiin innostuneen odottavassa hengessä. Kirjailijat
kertoivat uusista teoksistaan, mukana kolme vahvaa naiskertojaa Pirjo Hassinen,
Sirpa Kähkönen ja Riikka Pulkkinen.
 |
| Kalmari on Pirjo Hassisen viidestoista romaani. |
Pirjo
Hassisella ei ollut aikeita palata Popula-romaaninsa
(2012) päähenkilön populistipoliitikko Jukka Kalmarin elämään. Toisin kävi,
sillä ajanhenki tuntui sitä vaativan. Niinpä hänen uudessa Kalmari-teoksessaan sukelletaan Kalmarin hämärään menneisyyteen.
Sieltä paljastuu hänelle kohtalokkaita yksityiskohtia.
– Tuntuu siltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tällä
hetkellä vihan kyllästämä. Puolin ja toisin. Mutta silti viha on oudolla
tavalla tabu, siitä ei saa puhua. Muistan, että eräässä tilaisuudessa
käsittelin aihetta presidentti Tarja
Halosen kanssa ja hänkin tuntui peräti kiusaantuneelta, Pirjo Hassinen
valotti kirjansa teemoja.
– Myös valta on aina kiinnostanut minua. Olen usein
kirjoittanut vallankäytöstä parisuhteissa, nyt teema laajenee. Kalmari on myös eräänlainen
terapiakirja, sillä sen henkilöt haluavat vapautua vihantunteesta.
Sirpa
Kähkönen puolestaan palaa jälleen Kuopioon sarjan seitsemännessä itsenäisessä osassa
Tankkien kesä. Eletään Euroopan
”hullua vuotta” 1968, jolloin Varsovan liiton tankit vyöryivät Tšekkoslovakiaan.
Tapahtuman laineet lyövät korkeina myös Kuopiossa.
 |
| Sirpa Kähkösen Graniittimies on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. |
– Kirjani on paitsi poliittinen myös intiimi ja
sadunomainen. Sen ydin muodostuu siitä, miten sanoilla luodaan todellisuutta.
Jo muinaissuomalaiset kertoivat lehdoissaan tarinoita ja myyttejä. Lehdoista on
enää jäljellä vain muutama pihapuu, mutta kertomukset elävät, tarinoiden
kuningatar Sirpa Kähkönen luonnehti romaaniaan.
Kirja tarvitsee kertojan. Mutta tällä kertaa hän ei enää
suostunutkaan yhteistyöhön.
– Kirjoittamisprosessissa tapahtui kaikkitietävän kertojani
kuolema. Aiemmin hän on toiminut teosteni äänenä, nyt hän ei enää pukahtanutkaan
mitään. Niinpä kaikki Tankkien kesän
ihmiset kertovat minämuodossa muistoistaan ja omista tarinoistaan, romaanista
tuli moniääninen. Ehkä sitä tässä mielessä voisi tosiaan verrata Paavo Rintalan Sotilaiden äänet -romaaniin.
– Samanarvoisena äänenä aikuisten joukossa romaanissani
puhuu pikkutyttö Hilla. Tytöt jäävät tarinoissa usein syrjityiksi,
jonkinlaisiksi ”koristeiksi”, niinpä annoin Hillalle runsaasti puheaikaa. Lapset
muodostavat maailmankatsomuksen kuuntelemalla aikuisten puheita – ja paljastavia
taukoja lauseiden välillä.
Riikka
Pulkkisen 8.9. ilmestyvän neljännen romaanin Paras
mahdollinen maailma yksi teema on myös puhuminen. Teatterikorkeakoulusta
juuri valmistunut Aurelia saa suuren roolin Berliinissä. Homma ei ole helppo.
Hänen on esitettävä Berliinin muuria ja viittä eri henkilöä. Kaiken lisäksi
näytelmällä ei ole käsikirjoitusta.
 |
| Riikka Pulkkisen Totta (2010) nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. |
– Romaanin kirjoittaminen oli tällä kertaa hankalaa, prosessissa
syntyi valtava määrä hukkaan heitettyjä sivuja. Puhumisen teema läpäisee minunkin
romaanini. Aurelia ei vastaa äidilleen puhelimeen, niinpä äiti alkaa kertoa,
mitä vuosikymmeniä sitten tapahtui, Riikka Pulkkinen tunnusti.
– Maailma tehdään lapsille todeksi nimeämällä se. Äiti
tajuaa tehneensä kauan sitten väärin. Vapauden idea on toinen kantava teema
kirjassani. Vapaus on pakeneva asia, osoittautuu, ettei sitä voi tuoda
näyttämölle. Kolmas aiheeni on suru. Sillä suru, vapaus ja puhuminen liittyvät
toisiinsa.
Tulossa on siis koukuttava tarinoiden syksy. Kirjoista
löytyy yhteisiä teemoja ja uusia avauksia. Juhlitaan Antti Kasperin tavoin: ”Tarinan
lumo pitää. Kun yksi kirja päättyy, onnea on tarttua uuteen.”
Pirjo
Hassinen: Kalmari. Otava, 2016. 300
s.
Sirpa
Kähkönen: Tankkien kesä. Otava, 2016. 412
s.
Riikka
Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma.
Otava, 2016. 350 s.