Luoti lävistää kolme sukupolvea
Koska
isoisän muistelmat eivät vastanneet Linnea Alhon mieltä vaivaaviin kysymyksiin,
hän alkoi etsiä vastauksia itse. Lopputuloksena syntyi Suomen lähihistoriaa
luotaava intensiivinen romaani, jossa aika ja paikka saavat aivan uusia
ulottuvuuksia.
”Tajuan, että
voin muuttaa historiaa. Voin muuttaa sen, minkä lapsena kuulin hätäviestinä,
joksikin muuksi. Minun ei tarvitse olla henkiolento liikkuakseni ajan yli”.
Nämä Todistajan
(WSOY) viimeisimmät lauseet sopisivat mainiosti sen motoksi. Ne lausuu Anne
Alho, yksi romaanin kolmesta kertojasta. Todistaja
on kuin kaleidoskooppi, jonka yhdellä seinämällä välähtelee hänen kehitystarinansa
syntymästä nuoreksi naiseksi.
Keijo, Annen isoisä, on todellinen henkilö, jonka
muistiinpanot antoivat kirjailijalle kimmokkeen romaanin tekoon. Mutta hänen
mukaansa ne olivat pettymys, tylsiä, joten niiden ympärille oli luotava
fiktiota. Ja hyvä niin, sillä Todistaja
ei ole tylsä. Päinvastoin massiivinen, 411 sivua käsittävä kirja tuo Suomen
lähihistoriaa lukijan ulottuville vivahteikkaasti ja elävästi.
Keijo varttuu kansalaissodan melskeistä rintamalle ja ylenee
vähitellen yhteiskunnan tukipylvääksi Suomen Pankkiin. Näitä vaiheita voisi
muistella merkkipäivänä, vetävän romaanin aineksiksi ne eivät riitä. Eväät
löytyvätkin kulissien takaa, suvun varjellusta pimeästä puolesta. Tarinan
lähtölaukaus ammutaan marraskuun 11. päivänä vuonna 1954 Schmeisser-pistoolilla,
kun Keijo surmaa häntä kotoaan pidättämään tulleen nuoren poliisin, Helmerin.
”Naapurustosta
soitetaan ambulanssi Pihlajatien pihaan. Olen vasta muutaman sentin päässä
ruumiistani, kun minua nostetaan paareilla autoon. Sydämen lyönnit tuntuvat vielä,
mutta pulssi heikkenee koko ajan.” Näin tarinan kolmas kertoja Helmer kokee siirtymän
henkiolennoksi, joka seikkailee tarinassa mukana ja tarkkailee maailmaa rajan
takaa.
 |
| Linnea Alho on yhteiskuntatieteilijä. Hän työskentelee tutkijana ja vapaana kouluttajana. |
Kirjansa julkistamistilaisuudessa Linnea Alho kertoi
Helmerin kummitelleen pitkään hänen mielessään ennen kuin tämän rooli loksahti
paikoilleen.
Helmerin kautta ajallinen ja ajaton lähestyvät toisiaan.
Vähäisemmällä mielikuvituksella varustettu kirjailija ei tempusta olisi
selvinnyt. Alhon notkea ja tarkka kieli saa kaiken tuntumaan uskottavalta.
Anne sitoo romaanissa historian tähän päivään. Keijon
kansallismielinen paatos, kommunismin pelko ja Kekkosen inho haihtuvat
sukupolvien vaihtuessa, uudet tuulet puhaltavat. Mutta Anneakin, valtsikan
opiskelijaa, kiinnostaa historia. Hän ”nauttii
spekuloinnista ja strategioista; nopeasti laukkaavista ja silti loogisista
ajatuksista.”
Mutta tämä on vain kuorta, isien sairaus ja pahat teot vainoavat
kolmatta sukupolvea. ”Sillä kuorella,
joka havaitsee asioita, siirtyy paikasta toiseen ja tekee töitä, ei ole
tekemistä minun itseni kanssa.” Vauhtimimmi
ei löydä kiinnekohtaa eikä omaa identiteettiään. Vaikka lärvit voi vetää
Suvi-ystävättären kanssa milloin huvittaa, se ei auta. ”Kun he lähtevät illalla baariin, ei voi tietää keitä he tapaisivat,
mistä heräisivät ja kuinka monta päivää reissu kestäisi.”
Anne ajautuu kuilun partaalle ja tipahtaa märkään
monttuun. Kerronta tiivistyy ja jännittyy, miten montusta kivutaan ihmisten
ilmoille? Vihdoin kuulakärkikynä ja tietokoneen näppäimistö airoinaan hän saa
kiinni nykyhetkestä ja antaa sille mahdollisuuden.
 |
| Calina Pandele Yttredal: The Cave of Pan. |
Ilmassa lentävä luoti on vihdoin pysähtynyt. Todistajan viesti on lohdullinen: ”Merestä kohoaa auringonnousun ääriviiva,
joka peittää kajastuksen alleen. Tuota kirkkautta kohden, kohti uudesti
aloittamisen autuasta valoa lähden kulkemaan.”
Linnea Alho on kirjoittanut vakuuttavan esikoisen. Kun
putken pää on nyt auki, odotan innolla jatkoa.
Linnea
Alho: Todistaja. WSOY, 2016. 411
s.