Kuka voittaa Hesarin esikoiskirjapalkinnon?

Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinto parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle jaetaan 16. marraskuuta. Lupaavia kirjailijakandidaatteja haastateltiin Helsingin kirjamessuilla.

Kisaan lähetettiin tänä vuonna 75 esikoisteosta kilpailemaan 15 000 euron suuruisesta palkinnosta. Valintaraadin puheenjohtajan Antti Majanderin mukaan kuluva vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä, joten raadilla piisaa vain hyviä vaihtoehtoja. Hänen ohellaan voitosta päättävät Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi, Juhani Karila, Aki Salmela sekä viime vuoden voittaja Saara Turunen.

Hesarin tekemän jutun perusteella voi päätellä, että useille finalisteille on yhteistä tapa jäsentää maailmaa ja omaa elämäänsä kirjoittamalla. Toisaalta he haluavat myös jakaa havaintonsa lukijoiden kanssa, laajentaa inhimillistä ymmärrystä ja parhaimmillaan muuttaa maailmaa.

Monilla debytanteilla oli pyörinyt mielessä kysymyksiä ja teemoja, jotka eivät jättäneet rauhaan ennen kuin ne oli saatu kansien väliin. ”Siitä on kirjoitettava, mikä haluaa tulla kirjoitetuksi.”

Yhdeksän finalistia kertoi messujen Aleksis Kivi -lavalla esikoisensa syntyvaiheista. Joukosta puuttui vain kuumetta potenut näytelmäkirjailija Johannes Ekholm. Hänen Rakkaus niinku -romaaninsa (Otava) syntyi puhelimeen kolmen vuoden aikana kertyneistä 2 300 000 merkistä koostuneista muistiinpanoista.

Teatteriohjaaja Aino Kiven Maailman kaunein tyttö -romaani (Into) on eksyksissä olevan sukupolven sisäinen kuva tyyliin Kurt Cobain, joka loisti kirkkaimmin kuolemansa jälkeen. Romaanin päähenkilö pohtii samoja eksistentiaalisia kysymyksiä. Häntä voisi verrata Monica Fagerholmin Diivaan, jolle kaikki ovet ovat avoinna, mutta silti ahdistaa.

Työssäkäyvälle kirjallisuustieteen opiskelijalle Aura Nurmelle kirjoittaminen on fyysistä kärsimystä. ”Kävelen ympyrää ja kyyneleet valuvat.” Hänen runokokoelmansa, Villieläimiä (Kolera), aihe on rankka: lapseen kohdistuva väkivalta. Mukana on traaginen Vilja-Eerikan tapaus, silti kyse ei ole sosiaalipornosta. Ystävät varoittivat häntä kirjoittamasta aiheesta, mutta ”minulla on elämässäni samanlaisia kokemuksia, olin täynnä päättäväistä raivoa, joten jatkoin jääräpäisesti kirjoittamista”.

Elokuvaohjaaja, dramaturgi Jan Forströmille kirjoittaminen oli kolme vuotta pakopaikka ”oikeiden töiden” lomassa. Hän myöntää, että novellikokoelman nimi – jota hänen ystävänsä vihaavat – Eurooppalaisia rakastajia (Teos) on ironiaa. ”Ainakin omalla kohdallani”, hän lisää. Novellit eivät muistuta toisiaan, ja Forström tunnustaakin, ettei hänellä ole omaa ääntä eikä hän osaa kirjallista koristelua. Mutta vaikkei hän olekaan eurooppalainen rakastaja, hän huomasi kokoelmaa laatiessaan olevansa Euroopan rakastaja.

Muusikko Paperi T:n eli Henri Pulkkisen post-alfa-runokokoelma (Kosmos) syntyi tänä vuonna. Hän luki runoutta jo nuorena, sillä sen estetiikka kiinnosti, rap tuli kuvioihin myöhemmin. Rapissa on noudatettava hänen mukaansa ankarasti rytmiä ja loppusointuja, niinpä runojen kirjoittaminen tuntui räppäämisen rinnalla vapauttavalta. ”Kunnes huomasin, ettei se sittenkään ole niin yksinkertaista, runoissakin on oltava rytmi.”

Kirjallisuuden tutkija, kriitikko Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi -romaani (WSOY) perustuu tositapahtumaan. Hän halusi kirjoittaa muistomerkin päivän ikäisenä kuolleelle tyttärelleen ja ymmärtää sitä kautta menetystään. Entä voiko taide auttaa pääsemään kauhean kokemuksen yli? ”Kyllä voi. Luin aluksi aiheesta tosikertomuksia, mutta kirjoittaminen vasta auttoikin”.

Valokuvataiteen yliopistonlehtorin Hanna Weseliuksen Alma!-romaani (WSOY) sai nimensä säveltäjä Mahlerin leskeltä. Tätä kiellettiin tekemästä taidetta, teoksen nykyhetkessä elävä kuvataiteilija Aino puolestaan ei saa maalattua tauluja. Molemmat takertuvat miehiin, vaikka heidän pitäisi tehdä elämällään jotain. Kysymys on yleisesti ihmisyydestä, millä tavoin erilaiset ihmiset puhuvat toistensa ohi.

Toimittaja, tiedottaja Soili Pohjalaisen setä oli autokauppias. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hänen Käyttövehkeitä-romaaninsa (Atena) miljöön kanssa. Kertomuksen isä on autokauppias, jolle ihmiset ovat käyttövehkeitä siinä missä autotkin. ”En tiedä autoista mitään, hankin tietoa netin keskustelupalstoilta”, tunnusti Pohjalainen. Hauskan ja haikean teoksen ajankuva 80-luvulta oli kirjoittajalle tuttua ja sinne oli helppo palata.

Ympäristötieteilijä Inkeri Markkula haaveili nuorempana draaman opinnoista. ”Enkä edes hakenut opiskelemaan sitä! Kun keski-iän kriisi iski, aloin kirjoittaa hullun vimmalla ja pääsin luovan kirjoittamisen mestarikurssille”, Pohjalainen tilitti menneisyyttään. Kaksi ihmistä minuutissa -romaanin (Gummerus) päähenkilö tutkii malariaa Pohjois-Thaimaassa. ”Halusin kuvata eriarvoisuuden tasoja, en vain kehitysmaissa, vaan myös hyvinvointivaltiossa.”

Äidinkielenopettaja Minna Rytisalon romaanin Lempi (Gummerus) tarina sijoittuu lappilaiseen syrjäkylään vuonna 1944. Suuret tunteet roihuavat saksalaisten sotilaiden ja kauppiaantytärten välillä. ”Sota on vain taustakohinaa, kyse on nykyromaanista vaikka tapahtumat onkin sijoitettu menneisyyteen. Toivon, että kirja puhuttelee tämän päivän ihmisiä, emme me ole miksikään muuttuneet”, Rytisalo summasi. ”Lempi laittaa itsensä likoon, kyse on haavoittavasta rakkaudesta. Kaikilla suurilla kokemuksilla on kääntöpuolensa.”

Koossa on jälleen aikamoinen kattaus kiinnostavia esikoisteoksia. Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, kun vuosi toisensa jälkeen lahjakkaat debytantit nousevat estradille. Eikä kisan voittajan teos yleensä jää hänen viimeisekseen, se on vasta lähtölaukaus matkalla kirjallisen taivaan kiintotähdeksi. 

Taidetta ja tapahtumia joutomailla

Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa -teos kehottaa katsomaan nurkan taakse ja bongaamaan taidetta gallerioiden ja museoiden ulkopuolelta.

Maaseudun Sivistysliiton Paikan tuntu – paikan identiteetti -hanke synnytti kolmen vuoden ajan väliaikaisia ja osallistavia ympäristötaideteoksia ja kulttuuritekoja ympäri Suomen. Nämä jatkavat nyt elämäänsä dokumentoituna Paikan tuntu -taidekirjassa, joka osoittaa, miten ympäristöön voi vaikuttaa taiteen keinoin, ja miten taiteilijan rooli on muuttunut ajan mittaan.

Kirjan on toimittanut Antti Möller ja hänen ohellaan yhdeksän taidealan ammattilaista on kirjoittanut runsaasti kuvitetun teoksen inspiroivat artikkelit. Taiteilijoita hankkeessa on ollut parisen sataa ja eri-ikäisiä ja -taustaisia osallistujia satoja. Teos vie lukijan muun muassa tyhjiksi jääneisiin Korkeasaaren karhulinnoihin, vedenalaiseen konserttiin, majakkasaareen ja hylätyille pihamaille.

Erilaiset unohdetut tilat on väliaikaisesti ”adoptoitu”. Taiteilijat eivät ole vallanneet paikkoja vaan kuunnelleet niiden henkeä ja toimineet tilojen ehdoilla. Tärkeää on myös ollut luoda kohtaamisia ja sosiaalisia kontakteja ihmisten välille. Monet hankkeet jatkavat elämäänsä projektin jo virallisesti päätyttyä.

Tapahtumissa ei annettu katseelle ylivaltaa, vaan joissakin projekteissa esimerkiksi ääni oli keskeisellä sijalla. Aivan uuden aluevaltauksen tekivät säveltäjä Petri Kuljuntausta ja kuvataiteilija Kristiina Ljokkoi, jotka loivat Rauman uimahalliin Life Aquatic -installaation. Se koostui veden alla kuunneltavista live konserteista sekä uima-altaaseen sijoitetusta veistotaiteesta ja elävästä vesiluonnosta.

Äänet oli kuunneltava pinnan alla. Siellä korva ei toimi, joten uimarin oli aistittava äänet ainoastaan kehonsa luiden ja kallon kautta. Uima-altaan omat äänet, vesipumput ja veden poistumis- ja tuloäänet, aiheuttivat taustakohinan, joten installaation äänten löytäminen vaati vaivaa, mutta tarjosi löytämisen iloa.

Paikan tuntu -hankkeen tarkoituksena oli myös kiinnittää huomiota ympäristön tilaan ja ihmisen rooliin sen pilaamisessa. Kuvataiteilija ja biologi Maritta Nurmi toteutti kesällä 2016 Raumalla ja Kylmäpihlajan majakkasaarella Kalanmaha-yhteisötaideteoksen, joka käsitteli uhkaavaa valtamerien saastumista ja vesistöihin heitettyjen ja upotettujen roskien pitkiä maatumisaikoja.

Nurmi suunnitteli rautalangasta kalojen muodon ja tarkoitus oli, että paikalliset ihmiset luovat kaloille nahan – pitsistä tietenkin kun Raumalla oltiin – ja täyttävät kalat rannoilta löytämillään roskilla. Alkuun ihmiset vähän empivät: ”Enhän minä nyt taidetta osaa” – tyyliin, kunnes he innostuivat ja tulivat kyselemään lisää kalanrunkoja pitseilleen.

Kaloihin kiinnitetyt satoja ja tuhansia vuosia kuvaavat numerot kertoivat surullista tarinaa, miten pitkiä tiettyjen materiaalien maatumisajat ovat. Ne herättivät katsojissa mielenkiintoa ja veivät viestiä konkreettisesti perille: Ei tuhota vesistöjä ja niiden eläimistöä! Näin ympäristö- ja yhteisötaide parhaimmillaan luo parempaa maailmaa.

Taiteilijakin koki roolinsa muuttuneen yllättävästi. ”Yhteisötaiteessa onkin kyse kommunikaatiosta, dialogista ja yhteistyöstä. Miten vapauttavaa! Yhdessä tekeminen olikin avartavaa ja iloista vaihtelua yksinäiseen pakertamiseen työhuoneella.”

Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa. Maahenki, 2016.226 s.