Wilma Hurskainen: The Woman Who Married a Horse
Wilma
Hurskainen tarkastelee visuaalisesti upeassa valokuvateoksessaan ihmisen ja
hevosen välistä suhdetta. Onko eri lajien välinen kommunikaatio mahdollista? Sanna
Lipponen laati englanninkielisen kirjan oivaltavat tekstit.
Hevonen on ollut ihmisen kumppani jo tuhansia vuosia.
Ensimmäiset löydöt hevosen kesyttämisestä ulottuvat viiden tuhannen vuoden
taakse, ratsastaakin olemme osanneet jo kolmisentuhatta vuotta. Ei siis ihme,
että hevoseen on ajan saatossa liitetty fantasioita vanhoista kansantaruista
tyttökirjojen romanttiseen sankariin.
Näistä aineksista Wilma
Hurskainen on luonut valokuvakavalkadin hevosten ja naishahmojen yhteisestä
elämästä. Nimensä teos on saanut vanhalta kiinalaiselta legendalta, jossa talon
tytär annetaan aviopuolisoksi isäntänsä pelastaneelle hevoselle.
Niin, millaista olisi olla hevosen vaimo? Sitä Hurskainen
kuvaa unenomaisissa ja silti konkreettisissa kuvissaan. Naiset tuovat hevosen
kotiinsa, pukeutuvat itse hevoseksi tai pukevat sille omat juhlavaatteensa.
Naiset menevät naimisiin aasin kanssa, pitävät pienhevosta sylissään,
samoilevat lauman keskellä ja kiitävät hurjaa vauhtia komeissa maisemissa
hevosen selässä.
Näistä roolipeleistä hevonen ei kuitenkaan ole
kiinnostunut, korkeintaan se suostuu hulluttelemaan keinotekoisissa
romanttisissa kuvioissa, joissa sen omaa identiteettiä ei oteta huomioon. Ja
ennemmin tai myöhemmin se tallaa ne kavioidensa alle.
 |
| Wilma Hurskainen esittelee teostaan Hippolyten julkistamistilaisuudessa. |
Sillä elämä hevosten kanssa ei useinkaan vastaa niitä
ruusunhohteisia toiveita, joita me ihmiset kuvittelemme ja hevosiin
heijastamme. Ei. Talleilla puuhaamiseen liittyy lannan luontia, kuraa, potkuja
ja puremia. Siihen liittyy työtä, surua ja pettymyksiä. Hevonen on aisteillaan
elävä, herkkä eläin, joka nopeasti kääntää pehmeän turpansa ja potkaisee
takakavioillaan aavistaessaan vaaraa.
Jotta yhteistyö hevosen kanssa sujuisi, siihen tarvitaan
molempien suostumus ja halu tutustua toisiimme paremmin. Tutkimusmatka toisen
lajin olentojen elämään ei noudata saman lajin yksilöiden kommunikaation
koreografiaa. On luotava aivan uusi tapa kohdata toinen.
Olen itse työskennellyt vuosikymmeniä hevosten parissa
kouluttajana ja kilparatsastajana. Näin kirjoitin aiheesta hevosantologiaan Hirnahduksia (Maahenki).
”Hevoset ovat
arvaamattomia ja niiden kanssa puuhatessa on joka hetki varauduttava kaikkeen
mahdolliseen. Kenties osa niiden viehätystä johtuu juuri tästä. Ne ovat
vaistonsa varassa eläviä olentoja, joita ihminen ei väkipakolla pysty
alistamaan. Hyvään suoritukseen ei riitä, että osaa teknisesti ratsastaa
moitteettomasti ja tuntee hevosen motoriikan. Vähintään puolet koko homman
jujusta on henkinen yhteys ratsun ja ratsastajan välillä.”
 |
| Ystäväni poni Gigant irrottelee Tuomarinkylän tallilla. |
”Jos hyvällä
ratsastajalla ja lahjakkaalla hevosella ei kerta kaikkiaan synkkaa, tuloksena
on pelkkää sähellystä. Toisaalta jotkut kumppanukset ovat yhdessä saaneet
ihmeitä aikaan. Teuraaksi tuomittu pieni Stroller-poni voitti Marion Coakesin kanssa esteratsastuksen
olympiahopeaa, ja Josef Neckermaann
teki saman tempun kouluareenalla Mariano-ratsunsa kanssa seitsemänkymppisenä
sydämentahdistaja rinnassaan. Nämä hälkellyttävät suoritukset johtuivat
yksinkertaisesti siitä, että kumpikin ratsukko puhalsi yhteen hiileen niin
fyysisesti kuin henkisestikin.”
Ainoa eläin, jonka kanssa yhteensulautuminen voi olla
näin saumatonta, on hevonen. Se on tuttu ja samalla mysteeri. Tämän vuoksi
tutkimusmatka lajien väliseen kommunikaatioon jatkuu, ja me molemmat opimme
toisiltamme.
”Turhaan puhutaan
hevoskuiskaajista. Ei hevosille mitään pidä kuiskata, niitä pitää päinvastoin
kuunnella. Sillä niillä on paljon opetettavaa yhteisestä taipaleesta, jota me
tällä pallolla kuljemme.”
Wilma
Hurskainen: The Woman Who Married a Horse. Kehrer Verlag. 2016. 152 s.
Wilma Hurskaisen Ponytail
on Valokuvagalleria Hippolyten Kuukauden
teos.
Kirsti
Manninen (toim.): Hirnahduksia. Maahenki. 2012. 221 s.