Mies varjoisalta kujalta
Pekka Matilaisen dekkarissa pakkomielle piinaa niin
rosvoa kuin poliisia. Kissa- ja hiirileikissä 1970-luvun Helsinki svengaa
vahvasti mukana.
Mies herää tiputuksesta, ”delirium ja haimatulehdus”,
toteaa sairaanhoitaja. ”Hän muisti isot
ja rapisevat hyönteiset roikkumassa tukassa, kainaloissa ja munissa, ja tuskan
selässä, kuin puukolla olisi pistelty.” Mutta mies ei aio jäädä potemaan,
hän repii letkut irti ja karkaa puolialastomana yöhön.
Näin vauhdikkaasti starttaa Pekka Matilaisen Takaisin
nollapisteeseen -romaani (Atena). Se vie lukijan mutkattomasti alamaailman
liepeille, lestinheittäjien, huorien ja pikkurikollisten pariin, mestoihin,
joissa alan miehet ja naiset afäärejään hoitelevat. Matilaisella on itsellään
kokemusta moisesta menosta, joten ei ihme, että teksti soljuu uskottavasti, ja tunnelma
on aito.
Vankilasta vapauduttuaan ja letkuista päästyään päähenkilön,
miehen, päässä tykyttää vain yksi asia: viinapullon korkin tuttu narahdus.
Mutta ei vielä, ensin on hoidettava muutama juttu. Hänen entinen naisystävänsä
on julmasti pahoinpidelty ja joukkoraiskattu. Helenan kanssa hän hetken hipaisi
onnea, kunnes linnareissu ja abortti sammuttivat liekin.
Mutta julmuudet on kostettava. Toisaalla samaan tähtää
myös rikoskonstaapeli, joka dokumentoi tapahtumia päiväkirjaansa.
1960–1970-luvun vaihteen Helsinki sykkii nostalgisen elävänä kujanjuoksun
taustalla, keskipisteenä asematunnelin kahvila Nollapiste.
 |
| Laatu-Haitin purettu tontti Snellmaninkadulla 1975. Kuva: Simo Rista |
Eero
Raittisen ja Topmostin tahdittamana käväistään muiden kapakoiden ohella
Laatu-Haitissa Snellmaninkadulla, ”missä
tarjoilijat olivat olleet yhtä kännissä kuin asiakkaat ja jonka vakiovieras oli
ollut kapakan yläpuolella asuva runoilija Saarikoski”.
(Tositarinan mukaan Laatu-Haiti
sai nimensä, kun tarkastajat valittivat, ettei merimieskapakka Haitissa ole
laatua.)
Kaupunki kuohuu, kun lehtien otsikot alkavat kirkua
raaoista pahoinpitelyistä. Matilainen ei mässäile eikä paisuttele aihetta, vaan
tapahtumista luetaan vain lehdistä, tai ne tulevat takaumina päähenkilön
mieleen. Jännite säilyy kuin huomaamatta pienin vivahtein.
Takaisin
nollapisteeseen ei ole ”kovaksikeitetty” dekkari, vaan pikemminkin inhimillinen
tarina vääristä valinnoista ja niiden seurauksista, kohtalon oikuista ja
hukatuista mahdollisuuksista. Muutama rakkaustarinan itukin teoksessa sinnittelee.
 |
| Miehiä baarissa Porthaninkadulla, 1970. Kuva: Simo Rista |
Viimeaikaisten tositapahtumien valossa ei tunnu
liioitellulta, että romaanissa pimeäbisneksiä johtavat yhteiskunnan silmäätekevät,
poliisit ja poliitikot mukaan lukien. Heillekin maistuu ilmainen viina ja
naiset. Niinpä katse on helppo kääntää toisaalle, jollei hämäräpuuhissa itse
mukana olisikaan.
Hengästyttävän menon suvantopaikoissa mies tulee
tutummaksi, hänestä alkaa – kumma kyllä – suorastaan pitää. Miehen lapsuudessa
Kalliossa kaikki oli vielä mahdollista. Keväällä kirkuivat lokit ja filmi
kärysi, kesällä aurinko korkealla Torkkelimäellä paistoi aina, syksyllä
vihkoihin laitettiin uudet päälliset.
 |
| Pekka Matilainen tunsi nuorena stadin kääntöpuolen. Myöhemmin hän toimi Yliopisto-lehden päätoimittajana ja tutki renessanssia. |
Miehen matka lapsuuden maisemiin tuo muistoja lukijankin
mieleen. ”Ehkä elämä ei olekaan se minkä
on elänyt, vaan se minkä muistaa ja haluaa muistaa, itse kokoon harsittu
tilkkutäkki.”
Mies palaa takaisin nollapisteeseen, kun ulospääsyä
tunnelista ei näy, edessä tuntuu olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Mielessä välähtää
lopullinen pako. Kunnes elämä muistuttaa itsestään levollisesti huokailevalla
merellä, lehtiin puhjenneilla pensailla, ja mies tajuaa olevansa osa
kokonaisuutta, elämänhalu herää. Toivottavasti sitä piisaa tarpeeksi, pidän
miehelle peukkuja.
Pekka
Matilainen: Takaisin nollapisteeseen.
Atena. 2017. 368 s.