Diktatuuri tulee iholle
Ilmar
Taska kuvaa vaikuttavasti elämää Tallinnassa neuvostovallan alla sodan jälkeen.
Pienten ihmisten kohtalot koskettavat ja laajenevat universaaleihin mittoihin.
Monin paikoin diktatuurit elävät ja voivat hyvin tälläkin hetkellä.
Uutuuttaan kiiltelevä auto, Pobeda , ”Voitto”, hurmaa
kuusivuotiaan pikkupojan, kun se hiljaa lipuu kohti tukkipinolla linjurikuskia leikkivää lasta. Tämä
on otollinen uhri Tallinnan kaduilla Pobedallaan kansanvihollisia saalistavalle
valvontakomission upseerille.
Virolainen Ilmar
Taska luo romaanissaan Pobeda 1946
(WSOY) kiihkottoman ja juuri siksi niin viiltävän ja autenttisen katseen julman
koneiston rattaissa rusentuviin ihmisiin ja koneiden pyörittäjiin. Kaikki he
ovat omalla tavallaan uhreja, kasvottoman systeemin materiaalia, joiden
ihmisarvo on kielletty.
Pojan elämä on ikävää. Kärttyisä isä piilottelee jo
toista vuotta talon takahuoneessa, äiti on aina jostain vihainen.
Isä on
taistellut kansalliskomitean jäsenenä maan riippumattomuuden puolesta. Nyt
useimmat hänen kumppaneistaan on tapettu tai he ovat paenneet metsiin.
Teloitukset, vangitsemiset ja kyyditykset ovat arkipäivää miehitetyssä Virossa.
Pojan täti, tunnettu laulajatar Johanna on menettänyt
estradinsa, kun oopperateatteri on pommitettu hajalle. Hänen rakastettunsa,
Lontoossa asuvan BBC:n uutistenlukijan Alanin ääntä Johanna voi kuunnella vain
rahisevan radion välityksellä. Rautaesirippu on halkaissut Euroopan, ja
rakastavaiset ovat jääneet sen eri puolille.
 |
| Virolainen Ilmar Taska on luonut monipuolisen, kansainvälisen uran teatterin ja elokuvan parissa. Hänen novellinsa ”Vuokralle annetaan” valittiin Best European Fiction 2016 -valikoimaan. Kuva: ERR |
Taska valottaa tuon ajan tilannetta monelta kannalta,
monen kokijan silmin. Ihmisten kohtalot punoutuvat yhteen, ja pojan lapsenkatse
seuraa tilanteita ymmärtämättä, mitä tapahtuu todella. Se luo kirjaan intiimin,
psykologisesti uskottavan tunnun. Yhdellä tasolla teos toimii kuin vetävästi kirjoitettu dekkari.
Psykologisesti kiinnostava ja uskottava on myös
Pobeda-sedän ja äidin välinen outo jännite, vihollisten välinen magneetti, joka
vetää heitä puoleensa. Rakkaus ei taltu sodassakaan, ihmiset ovat silloin vain entistä
haavoittuvaisempia niin fyysisesti kuin henkisesti.
Julman koneiston kammottavin laite on salaiseen
huoneeseen kätketty iso murskain. ”Siinä
oli vahva sähkömoottori, joka jauhoi pieneksi kaiken mikä siihen heitettiin.”
Laite on Pobeda-sedän mielestä tarpeen, sillä ”eihän turvallisuuspalvelun talosta keskikaupungilta voida raahata
jatkuvasti ruumiita.”
”Mies ei vielä
tiennyt, että puoli vuosisataa myöhemmin lehtimiehet valokuvaisivat tätä tilaa
ja siitä ilmestyisi sanomalehdessä artikkeli, joka samoin unohdettaisiin pian.
Samoin kuin niiden nimet, joiden tie vei sieltä läpi.”
Ilmar Taskan romaanin ansio on, ettei se unohda aikaa,
joka on vain kädenojennuksen päässä. Sillä historian tuntemusta tarvitaan,
jotta ymmärtäisi omaa aikaansa, kuten kirjailija Imbi Paju UpNorth-lehden
arviossaan toteaa: ”Valottaessaan mennyttä, myrskyisää aikaa Pobeda 1946 puhuttelee lukijaa, joka
joutuu luovimaan nykyhetken epävarmoilla vesillä.”
Tämä on totta, Itämerellä sotalaivojen trafiikki on
vilkastunut, ja ”vihreitä miehiä” tulee muualtakin kuin Marsista.
Ilmar Taska: Pobeda
1946 (Pobeda 1946). Suom. Jouko Vanhanen.
WSOY, 2017. 315 s.