Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Hyvä tapa elää?

Jehovan todistajien usko ja perheenjäsenten välinen rakkaus ovat törmäyskurssilla Ben Kallandin vakuuttavassa esikoisessa. Sirpaleet lentävät kauas, mutta muodostavat lopulta uusia kuvioita.

It-alalla työskentelevä Ben Kalland (s. 1959) kirjoitti esikoisromaaninsa – jonka taustalla avautuu näkymä Jehovan todistajien toimintaan – melko myöhään. Todistajaperheeseen kuulunut Kalland ihmetteli sitä itsekin Atenan syyspressissä.

– En tiedä, miksi kesti niin kauan tajuta, että minulla oli jo kaikki tarvittavat elementit koossa: suomalainen saaristo, amerikkalainen järjestö, hylätty sisko ja vaiennut viulu.

– Monista uskonnoista on kirjoitettu paljon, mutta Jehovan todistajista äärimmäisen vähän. Taustani vuoksi pystyin sen tekemään. Haastattelin myös entisiä ja nykyisiä jäseniä ja hankin tietoa netistä ja elämäkerroista. Kirjani ei kuitenkaan ole dokumentti, vaan romaani, jossa musiikilla on suuri rooli, Kalland kertoi romaaninsa synnystä.

Kirjan minäkertojan Markus Douglasin nuoruuden optimismi on viatonta. ”Elin rakastavassa yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa, tiesin, että meillä oli totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa.”

Mutta kirjan takaumin etenevä tarina paljastaa, että todellisuus on päinvastainen, totuus suhteellista, eikä kulissien takana kaikki ole niin kuin pitäisi. Markus ylenee järjestössä, pääsee pääkallonpaikalle New Yorkiin, kiertää puhumassa ja työskentelee erilaisissa projekteissa.

Ben Kalland on myös säveltänyt
 musiikkia lyhytelokuviin ja tapahtumiin.
 Kuva: Else Kyhälä

Silti hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi, oman elämänsä sivustakatsojaksi. Menneisyys piinaa, varsinkin muisto kylmästä tammikuun yöstä vuosia sitten Porkkalanniemen kärjessä. Tämä on tarinan varsinainen koukuttava lähtölaukaus. Tällaisista hetkistä muodostuu myöhemmin tarkasteltuna kuvio, Markuksen elämäntarina.

Mutta Vien sinut kotiin on myös pikkusisko Ellenin tarina. Nuoren huippulahjakkaan viulistin kirja. Absoluuttisen sävelkorvan omaava Ellen ja viulu olivat erottamattomat siitä hetkestä saakka, kun viisivuotias sai sen hyppysiinsä.

”Hänellä oli kyky muotoilla musiikkia kuin hän olisi terävällä veitsellä, tarkkaan harkituilla liikkeillä veistänyt muovailuvahasta kaiken ylimääräisen pois ja luonut kiehtovan, mutta vaikeasti tulkittavan kolmiulotteisen kappaleen.”

Ellenin mukana romaanissa kulkee myös ääniraita, joka on liitteenä kirjan lopussa. Yllä olevassa kappaleessa soi J. S. Bachin Goldberg-variaatiot Glenn Gouldin tulkitsemana.

Kalland kirjoittaa elävästi, hänen ihmisensä ovat aitoja ja heidän kohtalonsa koskettavia. Kärjistämättä hän paljastaa ”rakastavan yhteisön” julmia käytäntöjä, joista erotetuksi tuleminen on pahin mahdollinen kohtalo. Silloin menettää perheensä ja ystävänsä kertaheitolla.

Näin voi käydä ilman omaa syytäkin. Esimerkiksi raiskattu erotetaan, sillä ”naisen velvollisuus on pysyä puhtaana”, opettaa Vartiotorni. Vaikka Markus osaakin luistella ankaran sääntöviidakon veteen piirretyllä viivalla, hänkin on suostunut ulkoa ohjailtavaksi ja menettänyt kaikkein tärkeimmän, aidon rakkauden.

Alisonin kanssa se olisi ollut mahdollista. Tämä maisteli sanoja ja liitti niihin odottamattomia adjektiiveja. ”Markus kuulosti hänestä mausteiselta. Kahvilta, karheilta pinnoilta, paksulta flanellilta, avotulelta ja hirsimökeiltä.” Kallandin kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista.

Lahjakas viulisti Minna Pensola esiintyi 
Kirjapajan syysjuhlissa Villa Kivessä

 Uskonto ja elämä ovat erottaneet toisilleen rakkaita ihmisiä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla lopullista. Irralliset palaset hakeutuvat lopulta toistensa luo kuin magneetin vetämänä, ja tulevaisuudessa välähtää maaginen vihreä valo.

Vien sinut kotiin ei ole dokumentti uskonlahkosta. Mutta kuten Kalland kirjoittaa: ”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”

 Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena.  2017. 284 s. 

Lauri Törhönen: Elämäni banaanin kuorena

Kohtauksia eräästä avioerosta

Lauri Törhösen uuden romaanin minäkertoja on pettynyt, pettänyt ja katkera. Elämäni banaanin kuorena on vimmainen, subjektiivinen purkaus avioerosta miehen näkökulmasta.

Elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja Lauri Törhöseltä pyydettiin taannoin tv-sarjaa avioerosta miehen silmin nähtynä.

– Minullahan oli siitä kokemusta. Hanke kuitenkin kariutui, koska käsikirjoitus ei kelvannutkaan, vaan siihen haluttiin sittenkin ympätä tasa-arvoa ja naisnäkökulmaa, Törhönen pahoitteli uuden kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Käsikirjoitus poiki kuitenkin nyt ilmestyneen fiktiivisen tarinan, jonka minäkertoja joiltain osin muistuttaa kirjailijaa itseään. Kuten kirjan mies Törhönenkin lataa täysillä:

 – Miehet tekevät raskaita, naiset kepeitä eroja.

– Ovatko naiset monopolisoineet uhriutumisen?

– Naisen ympärillä on noitalauma, naisten ilmailukerho. Nämä pahan ilman linnut pyrähtävät paikalle erotilanteessa ja edesauttavat eroa. Sen jälkeen ne lehahtavat taas muualle tekemään pahaa.

– Entä onko Elämäni banaanin kuorena eräänlainen kosto? Panu Rajala kysyi tilaisuudessa.

– Kaikessa on aina ripaus kostoa. August Strindberg lupasi kriitikoilleen: ”Tavataan seuraavassa näytelmässä”, Törhönen myönsi.

Tällaisista aineksista syntyy katkeroituneen ja pettyneen miehen tilitys avioerosta, jota vastaan hän hangoittelee pari vuotta sinnikkäästi. Sillä hän rakasti vaimoaan, Sinua, tulisesti loppuun saakka. Vaikka pettikin mennen tullen pitkin matkaa.

 Lauri Törhösen Sello & Pallo sai vuonna 2011
nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnon.

Lyhyet luvut ja napakat lauseet tykittävät elävästi, konstailematta, kohtauksia nykyhetken erohelvetistä ja taipaleesta kohti väistämätöntä haaksirikkoa. Näistä irrallisista palasista hahmottuu kuva toiveiden ja todellisuuden sovittamattomasta ristiriidasta. Erotuskasta ja fyysiseksi yltyvästä ahdistuksesta.

Ammattiauttajastakaan ei ole apua. ”Meidän parisuhdeterapiamme oli lisensioitua petosta. Rahat olisin voinut säästää juristille.”

Surullista – ja ihan liian tavallista – on, että lapset vedetään keskinäisen vihanpidon ja koston välikappaleiksi. Tätä juristi, kirjailija Marja Toivio kuvaa aidosti teoksessaan Lastani et tapaa. Törhösen romaanissa kertojan neljä lasta ovat hänen mielestään painava syy jatkaa avioliittoa. Ero on hänestä aina huonoin vaihtoehto.

En ole siitä niin varma. Kertoja rakastaa vaimoaan – ja monia muita naisia siinä sivussa. Mutta ennen kaikkea hän rakastaa avioliittoa, turvasatamaa, josta voi hypätä syrjäpoluille ja palata jälleen kotipesän lämpöön. Käytäntö on johtanut puolisoiden väliseen valtataisteluun, mustasukkaisuuteen ja keskinäisen pettämisen kierteeseen.

”Outo yhdistelmä, tai aika hyvä: olen huono valehtelemaan mutta hyvä salaamaan; sinä olet huono salaamaan mutta hyvä valehtelemaan.” Naisen logiikan mukaan tämä ei ole hyvä kombinaatio. Mutta ehkä saamme seuraavaksi uuden näkökulman aiheeseen, sillä Elämäni banaanin kuorena on vasta Törhösen rakkauskertomussarjan Erittäin hieno suomalainen rakkaustarina ensimmäinen osa.

Pentti Arpalahden valokuva
 Ikuinen rakkaus.

Seuraavaa osaa odotellessa voi pohtia, olisiko sittenkin jotain voitu tehdä toisin? Taustalukemiseksi voin suositella Docendolta äskettäin ilmestynyttä Minna Oulasmaan ja Riikka Riihosen teosta Sexfullness – yhdessä jaettu nautinto.

Sen mukaan luottamus, kunnioitus ja rehellisyys ovat välttämättömiä ihmissuhteen rakennusaineita. Luottamuksen ja turvallisuudentunteen rikkominen murtaa suhteen peruskiven. Ja jollei sitä ole, on vallan todennäköistä, että korttitalo sortuu.

Lauri Törhönen: Elämäni banaanin kuorena. 

Docendo.  2017. 191 s.

Pentti Arpalahden valokuvia Galleria Dixin Studiossa 

30.9. saakka.