Susanna Välimäki: Syötävät sävelet – Vieraana säveltäjien pöydissä

Musiikin siivittämiä aterioita

Susanna Välimäen herkullisessa, runsaasti kuvitetussa tietoteoksessa sukelletaan mestarisäveltäjien keittiöihin, kantakrouveihin ja salonkeihin.

Mikä on pysyvää kaiken katoavan keskellä? No, ainakin syöminen ja ruoka, jotka avaavat maukkaan näkökulman entisajan arjen ja juhlan mikrohistoriaan.

FT Susanna Välimäki on tarkentanut katseensa maailman mestarisäveltäjien kulinaariseen elämään ja valmistanut suuresta tietomäärästä vallan mainion Syötävät sävelet -teoksen (Kirjapaja).

Luettuani elävästi ja hauskasti kirjoitetun tietokirjan, minusta tuntui kuin olisin istunut pitkän illan notkuvan pöydän ääressä rattoisassa seurassa, musiikin pauloissa. 

Pikkutunneille jatkuneissa kemuissa Nicolò Paganini lahjoitti minulle raviolireseptinsä, Johann Sebastian Bach tarjoili lempiruokaansa paistettua silliä Alma Mahlerin täyttäessä pikarini benediktiiniliköörillä.

Syötävien sävelten resepti on pitkä, sen valmistamiseen tarvittiin säveltäjien kirjeenvaihtoa, päivä- ja muistikirjoja, aikalaismuistelmia, vanhoja sanomalehtiä ja tietenkin vanhoja keittokirjoja. Näin paljastui ”mitä ja missä säveltäjä syö, mistä ruoasta hän pitää ja mistä ei, ja minkä aseman ruoka hänen elämässään saa”.

Susanna Välimäki on Turun yliopiston
musiikkitieteen yliopistonlehtori.

”Maku ja sointi ovat samankaltaisia kokonaisvaltaisia aistielämyksiä, jotka kiihottavat kehoa, tunteita ja älyä yhtä aikaa. Monet säveltäjät ovat olleet herkkusuita, mestarikokkeja ja lahjakkaita syömäreitä”, Välimäki toteaa. Niinpä hän onkin jaotellut säveltäjänsä ja kirjansa näiden kolmen kategorian mukaisesti.

Mestarikokkien kruunaamaton kuningas on eittämättä Gioachino Rossini (1792–1868), aikansa supertähti, joka lopetti ammattimaisen säveltämisen jo 37-vuotiaana voidakseen keskittyä intohimoonsa l’art culinaireen täysipainoisesti.

Sevillan parturi -oopperan ensi-illasta Roomasta hän kirjoitti sopraano Isabella Angelica Colbranille, tulevalle puolisolleen: ”Mutta mikä minua kuitenkin kiinnostaa paljon enemmän kuin oopperani, rakas Angela, on kehittämäni uusi salaatti, jonka reseptin kiiruhdankin sinulle heti antamaan.”

Kyse oli vinegrettestä, johon sekoitetut tryffelilastut antoivat eineelle eräänlaisen ”sädekehän, jonka tarkoitus oli johtaa syöjä hurmokseen”.

Ludvig van Beethoven (1770–1827) edustaa askeettisia tankkaajia. Leipäkeitto, juustomakaroni ja pottukala tyydyttivät mainiosti säveltäjäneron ravinnontarpeen, jotta nälkä ei haitannut luomistyötä. Mikäli annos ei jostain syystä miellyttänyt, temperamenttinen taiteilija paiskasi sen päin palvelijansa naamaa.

Alma Mahler puolestaan kuuluu herkutteleviin syömäreihin – ja juomareihin. Los Angelesiin sotaa paennut leski purki pettymyksensä lupaavasti alkaneen säveltäjänuransa kariutumiseen munkkilikööriin. Hän lopetti sävellystyön miehensä Gustaf Mahlerin käskystä. Hanna Weselius on kirjoittanut aiheesta Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneen romaanin Alma!.

27 eri yrtistä, mausteesta ynnä muusta uutettu Bénédictine ”maistuu unelta, myytiltä ja alitajunnalta”. Ei ihme, että se kelpasi myös suomalaisille mestareille.  Akseli Gallen-Kallelan Symposion-maalauksessa pullo tätä ihme-eliksiiriä komeilee keskellä pöytää.

Teokseensa Välimäki on liittänyt myös ruokaohjeita, joiden avulla voimme valmistaa ja nauttia nuottiniekkojen lempimuonaa omissa kekkereissämme. Sillä ”yhdessä apehtiminen siitä innostuneessa seurassa on kamarimusiikillista toimintaa ja elämän ilon suurenmoisimpia ilmentymiä. Silloin elo maistuu.”

Susanna Välimäki: Syötävät sävelet – Vieraana säveltäjien pöydissä

Kirjapaja. 2017. 141 s.

Susanna Välimäki pitää klassista musiikkia ja ruokaa käsittelevää Syötävät sävelet -blogia (syotavatsavelet.blogspot.com). 

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Luvallisen äärimmäisellä rajalla

Ellen Thesleffin elämä ja taide tulevat iholle Hanna-Reetta Schreckin perinpohjaisessa elämäkerrassa. Tinkimätön, alati uutta luova taiteilija kuului aikansa merkittävimpiin pohjoismaisiin maalareihin.

Väitöskirjaa Ellen Thesleffistä (1869 – 1954) parhaillaan valmisteleva taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck on ensimmäinen tutkija, joka on perehtynyt taiteilijan tuhansia kirjeitä sisältävään kirjeenvaihtoon perinpohjaisesti.

– Materiaalista ei ollut pulaa, keräsin ja suodatin sitä eri arkistoista. Varsinkin kirjeet tuottivat päänvaivaa, sillä käsialaa oli vaikea tulkita. Lisäksi Ellenillä oli omaperäinen tapa sekoittaa kirjeissään niin ruotsia, italiaa, englantia, saksaa kuin ranskaakin, Schreck kertoi vuosia kestäneestä urakastaan.

– Tunsin jo kuuluvani Svenska litteratursällskapetin kalustoon, niin paljon aikaa siellä vietin. Mutta näistä kirjeistä Ellen sai äänen kirjaani. Elämäkerta on haastava laji, ja historiankirjoitus on aina tulkintaa, silti tarinat ovat tärkeitä. Empatia, yritys asettua toisen asemaan on myös ollut tärkeä työkalu kirjaa tehdessäni.

Ellen Thesleff oli poikkeusyksilö, joka maalasi seitsemällä vuosikymmenellä ja uudistui koko ajan. Hän kulki naturalismista symbolismiin, maalasi avantgarden ytimessä, oli Suomen ensimmäisiä ekspressionisteja ja lähestyi uransa viimeisinä vuosina abstraktia ilmaisua.

Hanna-Reetta Schreck on kiinnostunut
taiteiden- ja tieteidenvälisyydestä.
Kuva: Heini Lehväslaiho

Naiselle se ei noihin aikoihin ollut helppoa. ”Naisiin liitettyjä tiukkoja rooliodotuksia oli pakko kyseenalaistaa ja murtaa, jos halusi edetä harrastelijaa, perinteisten naisten aiheiden maalaria tai opettajan uraa pidemmälle”, Schreck kirjoittaa. Ja sitä Ellen halusi intohimoisesti. Ja onnistui.

Hän sai tunnustusta jo eläessään ja oli aito kosmopoliitti, jolla oli laaja kansainvälinen taiteilijoiden ja ajattelijoiden verkosto. Pariisiin hän lähti Akseli Gallen-Kallelan ehdotuksesta 1880-luvulla ja lumoutui sen tunnelmaan, taiteeseen ja keskusteluihin kahviloissa.

Mutta vasta Firenzessä hän tunsi olevansa todella vapaa. Se oli paikka, jonne paettiin skandaaleita, missä oli mahdollista etsiä omaa tietään. ”Niin me asumme aivan Arnon rannalla, ikkunat pienelle ahtaalle kadulle, jolla on korkeita taloja. Ilma on suloinen – siitä suorastaan juopuu aamuisin, kun lähtee kävelylle joenrantaan”, Ellen kirjoittaa haltioituneena.

Varsinainen sytyke teokselle oli Ellen Thesleffin 25-vuotiaana piirtämä Omakuva, joka ei jättänyt Schreckiä rauhaan. ”Vaikka Omakuvan nuoren naisen katse on pehmeä, siinä on samaan aikaan myös jotakin kapinallista, suoraa ja paljastavaa. (…) Tuossa katseessa Ellen Thesleff kääntää ympäri taiteen perinteisen asetelman, jossa miehelle on suotu katsojan aktiivinen rooli ja naiselle katsottavan passiivinen rooli.”

Omakuva 1894-95.

Vaikka Thesleffin saamat kritiikit olivat voittopuolisesti myönteisiä, palettiveitsen jäljet, liike, värien kirkkaus, vitaalisuus, voima, riemukas uhma ja jopa aggressio eivät viehättäneet kaikkia. ”Neiti Thesleffin maalausten metallintuntuiset värit vaikuttavat sangen vieroksuttavasti katsojaan. Ja tuntuupa kuin ne läheltä hiipaisisivat luvallisen äärimmäistä rajaa”, kirjoitti kriitikko Ludvig Wennervirta Suomen Taitelijain syysnäyttelystä vuonna 1909.

Mutta juuri tämä uhma, rohkeus tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu ja toteuttaa unelmiaan kannustaa edelleen tämän päivän taiteilijoita. HAMin Nautinto-näyttelyssä mukana oleva taiteilija Anna Retulainen valitsi kaksi Thesleffin teosta omien maalaustensa kumppaniksi juuri tämän vuoksi.

Maisema Toscanasta, 1907

 Taiteilijan omin sanoin:” Ihmeellistä ei ole niinkään elämä itse, vaan unelma elämästä.”

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide

Teos. 2017. 400 s.

Vuonna 2019 Ellen Thesleffin syntymästä on kulunut 150 vuotta. Silloin HAMissa nähdään Hanna-Reetta Schreckin kuratoima taiteilijan näyttely keväällä. Museon omien teosten kokoelmaa täydennetään merkittävillä teoksilla yksityisistä ja julkisista kokoelmista.

Nautinto HAMissa 12.11. saakka.