Veljekset von Wright. Taide, tiede ja elämä

Taiteen ja tieteen leikkauspisteessä

Ateneumin suurnäyttely ja siihen liittyvä runsaasti kuvitettu teos Veljekset von Wright. Taide, tiede ja elämä sisältävät uutta tutkimustietoa veljesten taiteesta ja elämänvaiheista. Mukana on myös kaksi nykyajan ”lintumaalaria”.

”Tämä taulu on Suomi”, kirjoitti Zacharias Topelius liikuttuneena nähtyään Ferdinand von Wrightin maalauksen Näköala Haminalahdelta vuonna 1853. 

Hänen ja J.L. Runebergin kannustuksella suomalaiseksi ihannemaisemaksi vakiintui 1800-luvulla ylhäältä nähty metsäinen järvimaisema. Ateneumiin hankittu teos on mukana laajassa von Wright -veljesten taidetta esittelevässä näyttelyssä.

Amanuenssi Anne-Maria Pennonen kävi kaksi ja puoli vuotta kestäneen projektin aikana läpi yli tuhat veljesten teosta ja valitsi niistä näyttelyyn reilut kolmesataa. 

Kriteerinä oli teosten esteettisyys ja kertovuus. Hänen ohellaan 13 eri alan asiantuntijaa valottaa kattavassa teoksessa aihetta useasta näkökulmasta.

Taidemaalareina lähes itseoppineet veljekset varttuivat Haminalahden kartanossa Savon sydämessä, samoilivat ja metsästivät jo nuorena luonnossa. He tekivät tarkkoja havaintoja ja taltioivat ne piirroksiinsa. Suuri yleisö tuntee von Wrightit parhaiten ”lintumaalareina”, mutta he ehtivät kukin urallaan tehdä paljon muutakin.

Veljeksistä vanhin, Magnus (1805–1868), oli aikansa kulttuurivaikuttaja, konservaattori ja opettaja. Hän toimi myös Suomen Taideyhdistyksen neuvonantajana. Wilhelm (1810–1887) työskenteli Ruotsin tiedeakatemian tieteellisenä kuvittajana.

Hänen päätyönään voidaan pitää Skandinaviens Fiskar -teoksen luonnontieteellistä kuvitusta. Julkaisu ilmestyi kymmenenä vihkona ja sisälsi kaikkiaan 59 väritettyä litografiaa. ”Havainnoitsijan tarkkuutta kuvastaa se, että luonnontieteilijöiden mukaan kalojen jokainen suomu on kuvattu lukumäärältään todenmukaisesti”, erikoistutkija Erkki Anttonen kirjoittaa artikkelissaan.

Osittain halvaantunut Ferdinand maalaa
Taistelevia metsoja kyljellään sängyllä
Arvid Liljelundin maalauksessa 1897.

Veljeksistä nuorin, Ferdinand (1822–1906), oli varsinainen ”lintumaalari”, joka olisi pikemminkin halunnut olla maisemamaalari, mutta taloudelliset seikat pakottivat hänet maalaamaan tilaustöinä lintuja. 

Hän olikin ensimmäisiä taiteen tekemisellä itsensä elättäneitä suomalaisia kuvataiteilijoita, jonka Taistelevat metsot puolestaan on Suomen kopioiduin taideteos.

Näyttely on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Miksi se on ajankohtainen juuri nyt? 

Koska teoksista ilmenee veljesten rakkaus luontoa kohtaan. Samaa rakkautta pitäisi meidänkin tuntea. ”Sillä ihmisen ja luonnon tasapaino ja maapallon kantokyky ovat tulevaisuutemme kannalta vaa’ankieliasemassa”, museonjohtaja Susanna Pettersson vastaa.

Oivallinen piste komealle näyttelylle ovat kahden nykytaiteilijan lintuaiheiset teokset, jotka tematiikaltaan liittyvät huoleen luonnon tilasta. Taitelijoiden sivellin ja piirrin ovat nyt vain vaihtuneet kameraan ja käsitetaiteen metodeihin.

Osa teoksesta Havaintoja -
löytöjä.

Käsitetaiteilija Jussi Heikkilän installaatio, 7x7 metriä tyhjä tila, on kannanotto: ”Emme tiedä luonnosta vielä yhtään mitään.” 

Vaikuttava on myös hänen Havaintoja – löytöjä -teoksensa, jonka katosta ripustetut ketjut muodostuvat 15 000 käytetystä linnunrenkaasta. Ne on postitettu kirjekuorissa eri puolilta maailmaa, mukana on muun muassa Senegalissa kuolleen kalasääsken rengas.

Teos sysää mielikuvituksen liikkeelle: Montako miljoonaa kilometriä renkaat ovat lintujen jaloissa kulkeneet? Lintuja kun eivät valtioiden rajat pidättele. ”Kukaan ei omista lintuja, ne ovat meidän kumppaneitamme”, Heikkilä kommentoi.

Valokuvataiteilija Sanna Kannistolle linnut ja muut eläimet ovat eräänlaisia näyttelijöitä. Hän on rakentanut kannettavan kenttästudion ja sisustanut sen oksilla, joissa linnut voivat levähtää. Valkoinen, ulkoapäin valaistu akryylilaatikko luo taustan kuvalle. 

Kaikki on etukäteen tarkkaan mietitty. ”Sitten on vain otettava kuva”. Ja se on tehtävä nopeasti, sillä lintujen liikkeet ovat arvaamattomia.

Osa Sanna Kanniston valokuvasta Tilhi.

”Linnun kanssa oleminen on aivan erityistä. Siitä liikuttuu. Linnun katseessa on jotain arvoituksellista. Minä katson lintua ja se minua. Hetkellisesti meillä on jokin yhteinen ajatus. Se on eräänlaista ristikkäistä tarkkailua”, Kannisto sanoo. Ja Heikkilä kommentoi: ”Lintu katsoo meitä tarkemmin.”

Erkki Anttonen ja Anna-Maria Pennonen (toim.):

Veljekset von Wright. Taide, tiede ja elämä. Ateneum. 2017. 208s.

Näyttely Ateneumissa 25.2.2018. saakka.

Hienoja lintuteoksia voi bongata myös Maija Albrechtin Mustaa valkoisella -näyttelyssä Duetossa 19.11. saakka.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Veri valuu Korsikan jyrkänteillä

Jari Järvelän pudotuspeli tiivistunnelmaisessa romaanissa Se ken tulee viimeiseksi nostaa niskakarvat pystyyn. Lukija tarpoo kuin huomaamattaan joukon mukana murhaaja kintereillään.

Heitä on kymmenen, viisi naista ja viisi miestä, leirinuotiolla Calenzanan kylässä Korsikassa Euroopan vaikeimman vaellusreitin GR20:n alkupisteessä. Lastenlorusta nimensä saanut Jari Järvelän romaani Se ken tulee viimeiseksi (Tammi) on heidän tarinansa.

Sekalainen seurakunta on valittu tuhansien joukosta, ei siksi, että olisivat kokeneita vaeltajia tai muutoin päteviä. Päinvastoin, upporikas pelimoguli herra Pohjoinen on valinnut kilpailuunsa elämässään ja ihmissuhteissaan epäonnistuneita luusereita.

Tarkoitus onkin hylätä kunkin sisällä piileskelevä luuseri rankan reitin varrelle ja saapua voittajana maaliin kahden viikon kuluttua. Tämän lisäksi perille selvinneiden kesken on jaossa miljoona euroa. Herkullinen alkuasetelma muistuttaa Agatha Christien dekkaria Eikä yksikään pelastunut.

Kyse ei ole tositeeveen leppoisasta seikkailusarjasta, vaan nyt on piru merrassa. Varusteita ja muonaa osallistujilla on niukasti, päivällä porottaa polttava aurinko, välillä rämmitään mudassa, myrskyt ja salamat pieksevät hengenvaarallisilla seinämillä kapuavia trekkareita. Korppikotkat leijailevat ylläpuolella saalista odottaen. Ja tulisieluiset korsikalaiset vannovat verikostoa maahansa tunkeutujille.

Jari Järvelä on itse poikansa kanssa sinnitellyt läpi Gr20:n jokaisen louhikon, niinpä maiseman ja luonnon kuvaus on käsinkosketeltavan autenttista. Lukija tuntee piikkipensaiden verinaarmut säärissään, ruhjeet ja mustelmat kaatumisten jäljiltä, nälän ja uupumuksen muiden mukana.

Korsikalta palattuaan Jari
Järvelä on seikkaillut Andeilla
inkojen jalanjäljissä.

Tässä Järvelä onkin taitava, vetävä ja notkea kieli tempaa vastustamattomasti mukaansa, kotisohva unohtuu. Vieläkin hyytää, kun muistelen hänen Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana ollutta romaaniaan Romeo ja Julia (Tammi, 2007). Siinä meno oli, jos mahdollista, vieläkin raadollisempaa.

Reissun varrella patikoijiin tutustuu lähemmin. Heistä tulee yksilöitä huolineen ja unelmineen. Silti karu vaellus ei hitsaa heitä yhteen, ja kun oudot kuolemantapaukset alkavat harventaa joukkoa, epäilykset heräävät. Oliko se tapaturma, kuka tai ketkä meistä ovat murhaajia, vai ovatko kaiken takana korsikalaiset?

Lukijan mieli alkaa askarrella samojen kysymysten parissa. Vaikka onkin kaikkitietävä, kertojakaan ei ehkä tiedä, tai ei ainakaan paljasta tietämystään. 

Murhaajallekin sallitaan puheenvuoroja. Juuri näin vetävä dekkari punoo paulojaan. Tarina siirtyy lukijan päähän. Jossain vaiheessa epäilin jopa Ruusunnuppua, kaikista viattominta. Juuri siksi. Kunnes. En paljasta enempää.

Se ken tulee viimeiseksi on myös psykologinen matka mieleen. Kestokyvyn rajoilla kontrolli pettää, ja pienikin liike voi olla kohtalokas. Löytyisikö meistä jokaisesta tappaja tietyissä olosuhteissa? Kysymys kylmää.

Tuomo Saalin maalaus Global Heroes.

 Mutta kyllä rankassa reissussa suvantopaikkoja, vetävää dialogia ja tahatonta huumoriakin löytyy. Ja kielikuvat ovat herkullisia: Sadepilvi oli sankka kuin palavista autonrenkaista tupruava savu. Entäs sitten tämä: Kaksi sinistä perhosta lepatti hänen edessään polulla, niiden siivet olivat kuin taivaalta karanneita palasia.

Matkan loppu häämöttää vihdoin. Tapaamme vielä Järvelän aiemmasta dekkarista Tyttö ja seinä (Tammi, 2016) tutun graffititaiteilijan Metron. Kirjoitin hänstä blogijutun Matkalla Orgosoloon.

Entä kuka Korsikalla tuli viimeiseksi? Se selviää vasta, kun lukija on verissä päin tarponut koukuttavan dekkarin viimeisille lehdille.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi. Tammi.  2017. 270 s.

Tuomo Saalin näyttely Pala taivasta Taidesalongissa 8.11.2017. saakka.