Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle kunnianhimoiselle nuorelle kirjailijalle

 Olavi Koistinen novellikokoelmallaan Mies joka laski miljoonaan, Maria Matinmikko runokokoelmallaan Värit ja Matias Riikonen romaanillaan Suuri fuuga voittivat vuoden 2017 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Matias Riikonen ja Olavi Koistinen.
Kuva: Jouko Vatanen

 Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 117 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja Touko Siltala ja runoilija Saila Susiluoto.

18 000 euron suuruisen palkinnon voittivat tänä vuonna kolme kirjailijaa, jotka kaikki ovat olleet ehdolla myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajiksi esikoisteoksillaan. Ehdolle lähetettiin kaikkiaan 34 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

”Harvinaisen vahva esikoisteos”

Helsingin Sanomien toimittaja, kirjailija ja diplomi-insinööri Olavi Koistinen (s. 1977) oli esikoisteoksellaan Mies joka laski miljardiin (Kosmos) tänä vuonna myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokas.

Hänen novellikokoelmansa pakkomielteiset nuoret miehet ovat uppoutuneet omiin kummallisuuksiinsa. Yksi päättää laskea miljardiin, toinen haluaa lehmäksi.

”Kuuluuko kirjoittaja itse joukkoon, entä onko nörttiys uusi normaali?” tiedusteli toimittaja Antti Majander Helsingin Kirjamessujen tilaisuudessa Koistiselta.

– Rakastan tietokonepelaamista ja olen joutunut opettelemaan sosiaalisuutta. Lehmäksi en ole halunnut, mutta joksikin toiseksi ihmiseksi kyllä. Nörttiys on uutta idividualismia, nörtit ovat nykyajan rocktähtiä, vastasi Koistinen.

Vaikka kokoelma nojaa modernismin perinteeseen, raadin mielestä ”novellien elämänymmärrys on puolestaan vakuuttavasti tätä aikaa: on puhe ihmisistä neuroosien tällä puolen, yksityisistä maailmoista, joissa virtuaalisen klaanin ystävyys voi olla tärkeämpää kuin ylimainostetut lähisuhteet”.

”Minulla ei ole lapsia, kun en ole ollut sukupuoliyhteydessäkään, sanon.

Luokkalaiset vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heillä on jonkinlainen päänsisäinen yhteys toisiinsa. (-) En ymmärrä, miten ihmiset tulevat kavereiksi, miten käy niin, että jotkut yhtäkkiä alkavat soitella ja mennä baariin, juomaan yhdessä olutta baarissa.”

Kaikki sateenkaaren värit

Maria Matinmikko (s. 1983) on Helsingissä asuva runoilija ja prosaisti. Hänen esikoisteoksensa Valkoinen voitti vuoden 2012 Tanssiva karhu -palkinnon ja oli ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa. Värit (Siltala) päättää trilogian, jonka kaksi edeltävää osaa ovat Valkoinen ja Musta. Värit voitti myös tämän vuoden Nihil Interit -runouspalkinnon.

Runoilija oli parhaillaan matkalla Kaliforniassa, eikä päässyt palkintotilaisuuteen. Hän lähetti raadille kiitokset ja totesi: ”Runoudessa kieli tulee näkyväksi. Se on samalla päämäärä ja väline.” Aistillisen kokoelman kannessa välkkyvät kaikki sateenkaaren värit.

Raadin mielestä: ”Värien teemoiksi avautuu seksuaalisuuden ja sukupuolen rikas spektri, laajan marginaalin kehystämänä. Ihminen toteutuu jatkuvasti kulttuurisissa paikoissa, niiden merkitsemänä ja kirjoittamana. Samalla tavoin merkityksellistyvät Matinmikon aforistiset lauseet, hämmästyttävän kirkkaina ja ymmärrettävinä.”

”Sinun ruumiisii helteessä, minun ruumiini helteessä, lakien tuonpuoleisessa ruokomajassa vuoren huipulla.”

Mahdoton soittaa, entä kirjoittaa

Matias Riikonen (s. 1989) on helsinkiläinen kirjailija. Hän on aikaisemmin julkaissut romaanin Nelisiipinen lokki, joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas vuonna 2012. Toinen romaani Suuri fuuga (Aula & co) julkaistiin yhdessä proosavihko Kiertoradan kanssa.

Suuri fuuga -romaanin kunnianhimoinen tavoite on Beethovenin Grosse Fugen kielellistäminen. 

– Sitä pidettiin aikoinaan mahdottomana soittaa, mutta edelleen sitä soitetaan . Kyse on vain harjoittelusta. Aivan samoin romaani soi – kun osaa sitä lukea, totesi Riikonen

”Suuri fuuga asettaa hengästyttäviä kysymyksiä, avaa huimia näköaloja ja päättyy liekehtivään apokalyptiseen näkyyn. Romaani on haastava ja raivostuttava, työläs ja ihmeellinen”, raati ylisti.

”Että meillä olisi täällä murheemme mutta myös toisemme, että olisimme yhdessä näillä lauteilla ja joku meistä heittäisi löylyä, me voimme kuvitella sen, ja kuvitelma tästä illasta on tämä ilta.”

Kalevi Jäntin palkinnon voittaneiden lista osoittaa, että tekijät ovat tulleet jäädäkseen kirjalliselle kartalle. Onnea voittajille!

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Kosmos. 2017. 216 s.

Maria Matinmikko: Värit. Siltala. 2017. 92 s.

Matias Riikonen: Suuri fuuga. Aula & co. 2017. 384s. 

Katja Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä

Katja Kiurun oppivuodet

Turkan kovan koulun pirstoman identiteettinsä palasia näyttelijä Katja Kiuru joutui etsimään pitkään ja kaukaa, omasta sisimmästäänkin. Se kannatti, sillä lopulta alkoi rakentua ehjä, kokonainen ihminen.

Katja Kiurun ura näyttämöllä alkoi jo nuorena Leila Sillantakan perustamassa Helsingin Tanssiopistossa. Tanssi tarjosi flow-tilan, ilon, jossa kaikki muu unohtui, oli vain liike, leikki. Näytteleminen tuntui kuitenkin tarjoavan enemmän haastetta.

Se antoi mahdollisuuden sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin. ”Nautin sukeltamisesta toisiin maailmoihin, ääniin, hajuihin, tuntemuksiin. Kuvitelmiinkin. Sai unohtaa kaiken paitsi leikin.” 

Tämä mahdollisuus hänelle tarjoutui jo 16-vuotiaana, kun Lauri Törhönen poimi hänet tanssiryhmästä Palava enkeli -elokuvaansa.

Teoksessaan Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä (Kirjapaja) Kiuru kertoo vilpittömästi ja vetävästi rakkaudestaan teatteriin ja yhdistää henkilökohtaisen kehityksensä tarkkaan ajankuvaan. Hän pureutuu näyttelijän työn perusteisiin ja avaa asiaan vihkiytymättömälle maallikollekin teatterin tekemisen filosofiaa.

Kun Kiuru pyrki Teatterikorkeakouluun vuonna 1984, ei opiskelupaikan saamiseen tarvittu enää puolueen jäsenkirjaa, niinpä hakijoita oli ennätysmäärä, yli 1 700. Toiset pitivät tuolloin Jouko Turkkaa teatterin nerona, toiset narrina. Joka tapauksessa hän mullisti alan koulutuksen. Siitä tuli yhden miehen näytös, jonka kyseenalaistamista ei sallittu.

Kiuru kiljui ja punnersi muiden hakijoiden mukana ja pääsi sisään. Mutta alku antoi osviittaa tulevalle. ”Sää oot aivan liian nuari”, Turkka aloittaa luurin päässä, ”mutta naisten taso oli niin paska, että pakko mun oli sut ottaa.” Jo tässä vaiheessa heräsivät Kiurun epäilyt ammatinvalinnasta. Olisiko psykiatria sittenkin ollut parempi vaihtoehto?

Katja Kiuru on esiintynyt kotimaisissa
televisiosarjoissa, elokuvissa ja näytel-
missä. Kuva: Uzi Varon

Näyttelijöitä synnytettiin Turkan koulussa kivulla ja tuskalla. Opettajan hillitsemätön impulsiivisuus purkautui niin fyysisenä kuin henkisenäkin väkivaltana. Siitä tuli uusi normaali. Jotkut eivät tätä kestäneet, vaan jättivät leikin kesken.

Kiuru oli toivonut saavansa koulusta eväitä näyttelijäntyöhön, odottanut keskusteluja taiteen ja elämän syvemmästä olemuksesta, maailmankuvan laajentumista. Sen sijaan se kapeni ja pinnallistui, sillä kilpailu, itsetehostus ja teeskentely olivat koulussa valttia.

Teatterikorkeakoulun jälkeen olo tuntui huteralta. ”Itsetuntoni näyttelijänä, ja koska se oli rakentunut ainoaksi identiteetikseni, myös ihmisenä oli viety. Tunsin, ettei minulla ollut eväitä toimia näyttelijänä. Ehkei ihmisenäkään?”

Tästä alkaa identiteetin jälleenrakennus, opiskelut ulkomailla, perehtyminen meditaatioon, joogaan ja Alexander-tekniikkaan. Työskentely kuubalaisen naamioteatterin parissa auttaa pääsemään irti henkilökohtaisista automaatioista.

Stanislavskin Systeemiin tutustuminen Lontoossa varmistaa Kiurun epäilyt, että tunnetilan ilmaisemisessa mentiin Turkan tyylillä liian pitkälle. Stanislavskin mukaan – päinvastoin kuin Turkka opetti – yleisön kokema tunne on tärkeämpää kuin näyttelijän kokema.

Opintoreissuilla ammattitaito kohenee ja näyttelijän työn sisäistäminen pääsee vauhtiin. Tämä ei kuitenkaan auta kotimaan kamaralla, jossa teatterialan käytäntöihin kuuluu jakaa rooleja kavereiden kesken. 90-luvulla suositun Ruusun aika -televisiosarjan lemmikki huomaa uudella vuosituhannella pudonneensa tahtomattaan pitkäaikaistyöttömän näyttelijän rooliin.

Mutta siihenkään hän ei suostu jumittumaan, vaan jatkaa opiskelua. Sattuman kautta hän tutustuu kehopsykoterapiaan, joka perustuu Wilhelm Reichin holistiseen psykoterapiamalliin. Se tulee sopivaan saumaan, sillä ihminen kiinnostaa Kiurua ja itse hän tuntee olevansa terapian tarpeessa.

Petteri Husun veistosmaalaus Mask.

Osoittautuu, että psykoterapiassa on paljon yhteistä näyttelijän työn kanssa. Molemmissa ihmistä käsitellään kokonaisvaltaisesti, psykofyysisenä kokonaisuutena ja ennen kaikkea vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Opiskelun välilopputyön Kiuru kirjoittaakin otsikolla ”Näyttelijä etsii luovaa tilaa, Turkan ja Reichin jäljillä”.

Kiurun intohimo teatteriin on edelleen tallella, kolhuista huolimatta. Sillä näyttämön lumon ytimenä on elämys: ”Haluamme tulla salin pimeydestä ulos toisenlaisina ihmisinä kuin sinne menimme, muuttuneina, elämyksen muuttamina ja vieläpä kohottuneina, kuin puhdistettuina.”

Juuri tätä taide on, se nostaa irti arjesta uusiin kohtaamisiin todellisuuden kanssa, auttaa näkemään uusin silmin, kuulemaan uusin korvin. Sen tekee myös Kiurun teos.

Katja Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä. Kirjapaja. 2017. 232 s.

Petteri Husun Bomärke-näyttely Galleria 4-Kuudessa 22.12. saakka.