Mennyt ja nykyhetki törmäyskurssilla
Taina
Latvalan romaanissa Venetsialaiset
elävästi kerrottu kolmen sisaren tarina laajenee yleisinhimilliseksi raportiksi
elämisen ehdoista ja lapsuuden varjoista, joita emme pääse pakoon.
Kolmi- nelikymppiset sisarukset viettävät kesän viimeistä
viikonloppua mökillä Loimujärvellä. Heillä on yhteinen nimittäjä, isä, jonka
läsnäolo tuntuu vahvana, vaikkei häntä enää ole kuin muistoissa.
”Isä oli muuttunut
tuuleksi. Isä oli lämmin aalto, sininen hetki ja taivaalla lentävä tähti.
Hänen tyttärensä
muistuttivat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen
turvaa, kolmas molempia.”
Taina
Latvalalla on taito mennä ytimekkäästi suoraan asiaan ja samalla luoda tarkkoja
havaintoja ja mielikuvia. Tämän hän tekee myös uudessa romaanissaan Venetsialaiset (Otava). Muutamalla vedolla
hän luonnehtii sisarukset niin elävästi, että he tulevat heti tutuiksi.
Nuorin heistä, Elina, on menossa naimisiin syksyllä.
Freelance-valokuvaaja ei tosin tiedä miksi, eikä kukaan muukaan tunnu hänen
häistään innostuvan.
 |
| Norma Heimolan silkkiaplikaatio Yön kuningartar. |
Sisarusparven vanhin, Iiris, oli ”elämäntaparunoilija, alkoholisti, entinen punkkari ja erityisherkkä
eksistentialisti samassa paketissa. Aamiaiseksi hän joi parvekkeella usein
pullon kolmosolutta, ja iltapalaksi hän nautti punaviiniä sipulisipsien kera.”
Keskimmäinen, Paula, on toista maata. Sen todistaa jo Helsingin
syyttäjänvirastossa työskentelevän asianajajan aamupala: verigreippi sekä
avokadotahnalla voideltu seesaminäkkileipä. Hän on aina ottanut vastuuta paitsi
itsestään myös muista ja mökistä.
Sinne Elina ja Iiris harvoin ovat ennättäneet, sillä
milloin on bloggaajien bileet Kaivohuoneella, milloin tantrafestivaalit
Ibizalla. ”Te kaksi ootte aina eläneet
niinku pellossa”, Paula kommentoi. Sisarten välinen dynamiikka on kuvattu
mainiosti: kun karheaa pintaa rapsuttaa, alta paljastuu kiintymystä ja
välittämistä.
Nyt tyttäret ovat palanneet lähtöruutuun mökille,
viettämään venetsialaisia, Pohjanmaan rannikon tulen ja valon juhlaa.
Tanssimaan aamunkoittoon saakka. Mutta menneisyys ei halua jäädä juhlista osattomaksi,
se kirii takaumina nykyhetken kantapäillä tuomisinaan syitä, seurauksia ja
salaisuuksia.
 |
| Taina Latvala voitti esikoisteoksellaan Arvostelukappale (2007) Kalevi Jäntin palkinnon. Kirjailija Otavan pihajuhlis- sa elokuussa. |
Latvala luo taitavasti jännitettä, vihjaa salaisuuksista,
leikittelee lukijan uteliaisuudella. Isällä salattavaa piisaa, korkin
suljettuaan hän on jälleen kerran narauttanut sen auki ja avautuu Iirikselle,
puhuu kerran vakavia ”eräässä syvästi
masentuneessa motellissa”.
Venetsialaisten ilmeikkäät kieli-
ja ajankuvat luovat nostalgiaa. ”Laituri
oli osittain painunut veteen, vuodenaikoihin väsyneenä, elämänhalunsa
menettäneenä.”
Kesäkuussa 1980-luvun alussa muhkea mehukattipullo kuuluu
mökin vakiovarusteisiin Anita Hirvonen
vakuuttaessa radiossa: ”de va kukku kuule
de, ei tuu mittää, uso se.”
Mutta vaikka teksti on napakkaa ja hymyilyttää monin
paikoin, sen toistot luovat haikeaa tunnelmaa, antavat melankolisen pohjavirran
välähdellä pinnalle Latvalan keriessä tarinaansa auki molemmista päistä.
 |
| Osa Riitta Kilven maalauksesta Keinuen. |
Ja kun mennyt viimein tavoittaa sisarukset
venetsialaisissa, törmäys on väistämätön, eikä paluuta entiseen enää ole. Valot
ja tulet on sammutettu, Loimujävellä kaislat huojuvat hiljaa aaltojen tahtiin.
Hyvän kirjan merkki on, että se jättää jäljen, jää
elämään lukijan mieleen. Sen Taina Latvalan taiten kirjoittama Venetsialaiset tekee.
Taina
Latvala: Venetsialaiset.
Otava. 2018. 255
s.
Latvala pitää MinäKertoja-blogia:
blogit.apu.fi/minakertoja
Norma
Heimolan teoksia Viipyilyä-ryhmänäyttelyssä
Papu Galleriassa 15.9. saakka.
Riitta
Kilven näyttely Veden peili Galleria
Kajasteessa 9.9. saakka.