”Mitä helvettiä se likka aikoo!”
Kun
Vilja-Tuulia Huotarinen kiepauttaa karusellin kiitoon mainiossa romaanissaan Niin kuin minä heidät näin, kaikki eivät
pysy kyydissä. Lukijallakin on menossa pitelemistä.
Niin kuin minä
heidät näin (Siltala) – Vilja-Tuulia Huotarisen
ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani – alkaa kutkuttavasti opettajien
naistenhuoneessa, jossa jokaisen puhelimeen kolahtanut viesti saa aikaan
hämmennystä: ”Mitä ne nuppuset nyt? Onko
tämä joku pila?”
”Me olemme liikuntasalissa
ja minulla on ase! Terv. C”
Niin, ”mitä helvettiä se likka aikoo?” Tämän jälkeen
tilanne on päällä opettajainhuoneessa, liikuntasalissa ja koulun yläkerran
neuvotteluhuoneessa. Ja vähän muuallakin, sillä näennäisesti yhden päivän romaani
sukeltaa muistoihin ja kurottaa vuosikymmenten päähän eteenpäin kirjan
julkistamistilaisuuteen.
Näkökulmia, kertojia ja tapoja kertoa on useita, lopulta
kirjan käänteistä syntyy tämäkin ”paljastusromaani”. Kiehtova kaleidoskooppi pirstoo
perinteistä kerrontaa herkullisesti. Kestää jonkin aikaa ennen kuin jutun
juonesta saa kiinni: kuka puhuu, kuka rakastaa ketä?
Sillä tunteista tässä on kyse. Epätavallinen tilanne saa
padot murtumaan ja syvimmät intohimot purskahtamaan ilmoille. ”Eihän niillä muuta olekaan kun tunteita!”
puuskahtaa yksi opettajista kuuden 15-vuotiaan tytön muodostamasta tiiviistä
ryhmästä Kuusikko. Miten tosissaan porukan johtaja C on?
C
vloggaa nettiin pussi päässä tunnistamattomana tuhansille seuraajille
vereslihaisia tuntojaan. Videoilla hän on kuin kuka tahansa, häneen on helppo
samastua: "C:n avulla he tavallaan
tietävät, miltä heistä itsestään tuntuu".
"mä elän yhä täällä
perimmäisessä nurkassa jonne tungettiin se mikä on väärän kokoista eikä
mahtunut maailmaan ja mikä hiertää ja aiheuttaa allergiaa mä asustan taskussa
kankaan poimuihin on jääny jotain niljaista tai sitten kylmää rautaa"
Huotarinen osaa solahtaa teinien nahkoihin
uskottavasti. Sen hän todisti jo aiemmin Finlandia Junior -palkinnon
voittaneella nuortenromaanillaan Valoa,
valoa, valoa vuonna 2011.
Vilja-Tuulia Huotarinen asuu Helsingissä ja Reykjavikissa. Hän toimittaa verkossa runouslehti Janoa. Kuva: Mikko Palonkorpi. |
Kuusikko edustaa katselusukupolvea, jolle kännykät ja
läppärit ovat erottamaton osa identiteettiä. He uiskentelevat verkon
aluskasvillisuuden, roskapostien, valeuutisten, mainosten, seassa kuin kalat
vedessä. Kaikki kelpaa, kaikkea voi jakaa.
Romaanin kieli muuttuu notkeasti havainnoitsijan
mukana. Ja jos nuorisolla on tunteita, on niitä varttuneemmillakin.
Yhden yön
jutut nuorempien miesten kanssa pelastavat koulun rehtorin Selenan vajoamasta
ahdistaviin muistoihin. Kohtalokasta päivää edeltävänä vallattomana yönä Selena
on jälleen liikkeellä.
"Meri
tuoksui siltä miltä se keväisin tuoksuu, merenneitojen kiimalta, veneiden
kiinnitysköydet hankasivat nautinnollisesti puupalkkeja vasten, aallot
laskostuivat kuin silkkilakanat."
Henkilögalleriaan kuuluu myös itsekkään äitinsä
lannistama sijaisopettaja Mii, pelkkä teiniparkin valvoja. Sillä sijaista ei
kukaan ota vakavasti. Äidin ja Miin tragikoomisissa vuoropuheluissa Huotarinen
antaa lukijan vastata Miin puolesta. Ei voi muuta kuin hymyillä, niin tutulta
kommunikointi kuulostaa:
" – Kuule. Tiedän että
sinä olet kolmikymppinen. Mutta sanon vain. Meille äideille te pienet olette
aina pieniä.
--"
Jani Hännisen maalaus Home Away from Home (osa). |
Lopulta Kuusikon kaikkien aikojen bluffi riistäytyy käsistä
monenlaisin seurauksin. Yksi näistä seurauksista on romaani Näin minä heidät näin. Viimein ääni
menneisyydestä, kirjan sivuhenkilö, ilmestyy kommentoimaan sitä
julkistustilaisuuteen ja kysyy: Kenellä lopulta on oikeus tähän tarinaan?
Kun karusellin kieputus hidastuu ja pysähtyy, palat löytävät
paikkansa ja tuloksena syntyvä kokonaisuus maalaa meistä aikalaisista tragikoomisen
kuvan. Täytyy myöntää että ihan näköinen se on.
Hänninen poimii aiheensa digiajan populaarikuvastosta,
joka synnyttää teoksiin juoniltaan moninaisia yksityiskohtia. Mutta kuten
galleristi Ilona Anhava kirjoittaa ”ne
muodostavat omalla oikukkaalla tavallaan tasapainoisen ja jäntevän
kokonaisuuden”.