Kalevi Jäntin palkinnot neljälle nuorelle kirjailijalle

Silvia Hosseini esseekokoelmallaan Pölyn ylistys, Susinukke Kosola runoteoksellaan Varisto, Kaija Rantakari runokokoelmallaan Koko meren laajuus ja Maija Sirkjärvi novellikokoelmallaan Barbara ja muita hurrikaaneja voittivat vuoden 2018 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 121 kirjailijaa.

Kaija Rantakari, Silvia Hosseini, Susinukke Kosola ja Maija
Sirkjärvi. Taustalla säätiön perustajien muotokuvat.
Kuva: Jouko Vatanen

 Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto. Heidän luettavakseen lähetettiin kaikkiaan 39 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

On hienoa, että palkintolautakunta nostaa valokeilaan ja palkitsee essee-, novelli- ja runoteoksia, joita ei esimerkiksi Finlandia-kisaan kelpuuteta. Tänä vuonna nämä kirjallisuudenlajit veivät koko 72 000 euron potin, kukin neljä palkittua saivat 18 000 euroa.

”Kaunokirjallista mielipidetaidetta”

Silvia Hosseinin (s. 1982 Teheranissa) esikoisteos Pölyn ylistys (Savukeidas) oli raadin mielestä puhutteleva, jos ei peräti ärsyttävä näyte nykyesseen lajirajoja paukuttelevasta asenteesta.

 "Näissä esseissä ajatusvirtojen alku on usein vain vähäinen tomu, mutta lopputulos varsinainen hiekkamyrsky aavikolla. Lämpö, läsnäolo, ilo ja äly ovat Pölyn ylistyksen esseeminän maailmaa rakentavia voimavaroja”, ylisti raati.

Näin kirjailija tunnustaa rakkautensa laulaja, lauluntekijä Leonard Coheniin, joka aloitti uransa kirjailijana:

 ”Joka ryhtyy suhteeseen kanssani, päätyy väistämättä kolmiodraamaan. Jokaisessa keskustelussa, kuiskauksessa ja kosketuksessa on nimittäin mukana Leonard. Hän viipyilee asunnossani – istuskelee sohvalla lukemassa Lorcaa tai Läytonia, yrittää näyttää coolilta syödessään banaania eteisessä tai seisoo masentuneena parvekkeella. Useimmiten hän lojuu vuoteellani, lausuu salaperäisiä kielikuviaan ja ylistää muotojani.”

”Älyn leikkiä ja sanottavan painoa”

Susinukke Kosolan (s. 1991 Pietarissa) omaperäinen, käsinkirjoitettu Varisto (Kosola) on raadin mielestä kaikilla perinteisillä kriteereillä erinomainen ja omaperäinen. 

Niinpä kirjailijan oli tunnustettava epäonnistuneensa tavoitteessaan ”luoda jotain sellaista, joka olisi mahdollisimman huonosti peilattavissa kirjallisuuden traditioiden ja kirjallisuusinstituutioiden laatukriteereitä vasten”.

Runoteoksen keskeinen teema on identiteetin etsintä ja ihmisenä olemisen valinnat, ”joita seksuaalisuudessaan rimpuileva olioparka modernissa ärsykevirrassa kohtaa”.

Varistoa ei voi ostaa, sen saa kun tekee sen sisällä olevalle lapulle henkilökohtaisen tunnustuksen ja jättää sen kirjekuoressa niille varattuihin laatikoihin. Anonyymejä tunnustuksia tullaan käyttämään osana teosta.

”haluaisin että minulla olisi joku tunneside

johonkin mut tuntuu et kaikki välttelee sitä

kun kaikki vaan koko ajan tekee jotain niin kai

mäkin sitten vaan kirjoitan jotain kirjoja”

”Taidokkasti virtaava runoelma halusta”

Kaija Rantakari (s. 1984 Tuusulassa) tutkii toisessa runokokoelmassaan Koko meren laajuus (Poesia) ”hengittävien fragmenttien kautta runon muotoa ja säkeiden välistä tilaa, sitä mitä ei sanota”. Sen ”upean kielen kautta soiva ruumiillinen kaipuu, läheisyys ja halu, toisen kohtaaminen”, raati ihasteli.

"Teoksen kieli ja metaforat ovat ajattomia: erotiikka ja aistivoimainen rakkaus vertautuvat meren liikkeeseen, rantoihin, vuorovesiin, aaltojen rytmiikkaan, jota säkeet ja säkeiden välit jäljentävät."

”Sisäänhengitys, ja tönäiset kylkiluillasi maailmaa.

joka näkymättömänä sinua ympäröi. Muistan

tämän tästä, jokin täällä tulvii. Vesi on matkalla

aivoista sormiin, kangas valahtaa otteesta aivan

juuri. Aivan juuri sisäänhengityksesi muuttuu

uloshengitykseksi. Aivan juuri alkaa sana.”

”Suomalaisen novellin piristysruiske”

Maija Särkijärven (s. 1980 Lapualla) esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos) liikkuu kauhun ja kumman maastoissa, joissa arki vinksahtaa sijoiltaan, ”kun jokin outo, kummallinen elementti tunkeutuu siihen väkivaltaisesti, kauhistuttavasti ja humoristisesti”. 

Eikä oikein hyvin käy kenellekään.

”Kokoelman kertomukset varioivat rikkaasti kummallisuuden maailmassa, eikä lukija koskaan tiedä varmasti, varovaisesti sivua kääntäessään, mikä häntä odottaa nurkan takana”, varoittaa raati.

”Hänen silmänsä laajeneva kuin pallokalalla. Hän jähmettyy. Sitten hän nojautuu taaksepäin ja suu keinahtaa hymyyn. Hän ymmärtää, että on siirtynyt aulasta katsomoon ja näyttää siltä kuin odottaisi kiinnostavan show’n alkamista.”

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Voittaneiden lista osoittaa, että palkitut ovat tulleet jäädäkseen kirjalliselle kartalle. Onnea voittajille!

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Savukeidas. 2018. 185 s.

Susinukke Kosola: Varisto. Kosola. 2018. 111 s.

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia. 2018. 73 s.

Maija Särkijärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos. 2018. 239 s.

Tilaisuudesta on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia 

valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Kahden totuuden ristitulessa

Lasten näkökulma Jari Järvelän vaikuttavassa, osittain sisällissodan aikaan sijoittuvassa romaanissa Kosken kahta puolta nostaa ihon kananlihalle ja kyyneleet silmiin. Teos oli tämän vuoden Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas.

Seitsemänvuotias Jari viettää kesäpäivää mummilassa vuonna 1977. Pomppii vanhalla hetekalla kuin trampoliinissa, kunnes hetekan putken sisältä kuuluva kolina saa hänet kaivamaan sieltä rullalle käärityn kellastuneen paperinipun. Siihen on haalistuneella musteella kirjoitettu runoja kuten:

 ”me naulataan / kielet / ruokapöytiin / kun heil on vielä / sylkee suissaan”

Jari Järvelän Kosken kahta puolta -teoksessa (Tammi) vuoden 1918 murheelliset tapahtumat nousevat menneisyydestä ja herättävät nokkelan pikkupojan uteliaisuuden. Ketkä naulasivat ja keiden kielet?

Entä kuka kirjoitti runot? 

Sain kysymykseen yllättävän vastauksen, kun tiedustelin asiaa Jari Järvelältä Finlandia-palkintotilaisuudessa.

– Ne ovat ensimmäinen kirjallinen tuotoksenni. Olin seitsemäntoistavuotias, kun kirjoitin runot mummieni ja heidän aikalaistensa tarinoiden inspiroimana.

Kirjailija hyödyntää romaanissa omia lapsuusmuistojaan, ja vaikka monilla kirjan yksityiskohdilla on todellisuuspohja, romaani on silti fiktiota. Siinä limittyvät nuoren Jarin kaksi kesäpäivää ja hänen mummiensa Annin ja Sofian kokemukset sisällissodassa, toinen punaisten, toinen valkoisten puolelle kuuluneiden vanhempien lapsena.

Jari tekeytyy ”Näkymättömäksi Pojaksi” kuunnellakseen mummiloissaan tarinoita rintamalinjan molemmilta puolilta – ja sinnittelystä luotien raivokkaassa ristitulessa. Järvelä tavoittaa seitsemänvuotiaan mielen ja kielen notkeasti. Kerronta on elävää, konstailematonta ja aiheen vakavuudesta huolimatta paikoin humoristista.

Jari Järvelä on romaanien ohella
kirjoittanut myös kuunnelmia,
librettoja ja näytelmiä.

Kontrasti pojan huolettoman kesänvieton ja kapina-ajan lasten sydäntäsärkevien kokemusten välillä luo draamaa, jonka useasti palkittu monipuolinen kirjailija taitaa. Kun Järvelä pääsee vauhtiin, lukijalla on sivuissa pitelemistä. 

Tämän hän osoitti vakuuttavasti jo Finlandia-palkintoehdokkaana olleessa romaanissaan Romeo ja Julia (Tammi, 2007).

Menneisyyden haamujen joukosta Jarin mielikuvitusystäväksi nousee Annin nuori naapurinpoika Vilho, joka ammuttiin Nälkälänmäellä kellarinseinää vasten.

” – Musta puuttuu pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen kämmenensä mua kohti.

 Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti. Huokaisen, pengon taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin seinästä.”

Toinen mummi Sofia asuu kosken toisella puolen keskustassa, jossa Jarille avautuu aivan eri maailma, kuten Anni toteaa: ”Nälkälänmäki ja keskusta on kuin kaksi kyyneltä. Ja koski on kyynelkanava.”

Annin mökki lämpiää klapeilla, juokseva vesi kipitetään kaivolta. Sofian luona kattokruunu kilisee, palkintopuutarhassa ei yksikään ylimääräinen rikkaruoho viherrä, seinällä Mannerheim valvoo tiukkana, että maton rimpsut ovat ojennuksessa. Mutta omat rankat lapsuusmuistonsa on Sofiallakin.

Elokuvaohjaaja Virpi Suutari valitsi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajaksi Seppo Aallon teoksen Kapina tehtailla – Kuusankoski 1918 (Siltala).

– Tämä tietoteos muistuttaa, kuinka ohuen kuoren varassa sivistys ja järki lepäävät, ja miten helposti irrationaaliset voimat voivat lähteä liikkeelle otollisissa olosuhteissa, hän totesi palkintopuheessaan.

Samaa tuntuu Jari Järveläkin romaanillaan sanovan. Menneisyyttä ei saa unohtaa, mutta vihanpidosta olisi jo aika hellittää. Kosken kahta puolta päättyy eräänlaiseen alkuun: Jarin lakkiaisissa kaksi kahdeksankymppistä mummia istuvat vihdoin rinnakkain puutarhakeinussa. Ensimmäistä kertaa.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi. 2018. 200 s.