Ystävyys ja velvollisuus rankalla törmäyskurssilla
Arttu
Tuomisen koukuttava psykologinen trilleri Verivelka
tuo dekkareihin uutta, ajankohtaista särmää. Miten käy totuuden, kun poliisin moraali,
sekä hyvän ja pahan välinen raja osoittautuvat häilyviksi?
”Hetki oli ohut ja
hauras kuin hämähäkin seitti tai tuulen kuljettama kuiskaus, mutta se oli
todellinen.”
WSOY:n uusi Delta-sarja starttaa vauhdikkaasti Arttu Tuomisen kovaotteisella,
inhimillisesti tarkkanäköisellä rikosromaanilla Verivelka. Kun menneisyydessä vannottu verivala velvoittaa, omien
arvojen ja valintojen punninta ei ole helppoa. Koko elämä joutuu vaakalaudalle.
Arttu Tuominen työskentelee Porin kaupungin
ympäristötarkastajana. Lupa- ja valvonta-asiat ovat hänen mukaansa
”ruohonjuuritason ympäristötyötä”.
Lapsuuden unelma-ammatissaan dekkaristina
hän toimii iltaisin omalla ajallaan, kolmelta lapselta se ei ole pois. Verivelka on hänen viides teoksensa.
Verivelka alkaa auvoisesti kesällä 1991. Kaksi päälle
kymmenvuotiasta poikaa vannoo ikuisen ystävyyden nimiin. He haluavat tehdä
aikamatkan ja hautaavat metsikköön kapselin viesteineen, jonka päättävät kaivaa
ylös loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen, 27 vuoden kuluttua.
Mutta aika tekee tehtävänsä, törmää väistämättä syksyyn
2018, Verivelan toiseen
tapahtuma-aikaan. Humalaisten ryyppykämpässä Porin Ahlaisissa heilahtaa
leipäveitsi kohtalokkain seurauksin. Kukaan ei kuitenkaan tunnu surevan pitkän
linjan rikollisen Rami Niemisen kuolemaa.
Rutiininomainen puukotusjuttu alkaa kuitenkin saada
outoja piirteitä, kun Porin poliisin rikostutkintayksikön vs. komisario Jari
Paloviita kollegoineen saa tutkinnan hoitaakseen. Alkaa kutkuttava,
tiivistunnelmainen kissa ja hiiri -leikki, joka tempaisee lukijan mukaansa
pohtimaan Tuomisen vinkkaamia juonilinjoja ja johtolankoja.
Onko ympäristötarkastaja tutkinut myös poliisin
toimintaa? Niin asiantuntevalta hänen kerrontansa kuulostaa.
 |
| Arttu Tuomisen kuvasi Juha Törmälä. |
– Esikoisdekkaria
kirjoittaessani kynnys pyytää poliisilta apua oli korkea. Mutta sen
valmistuttua minulla oli jo näyttöä ja pääsin tutustumaan poliisin toimintaan
ja sain kontakteja rikostutkijoihin. Nyt faktat ovat kohdallaan. Pikkuasioista
jää kiinni, ja uskottavuus menee. Suurissa kuvioissa voi käyttää
mielikuvitusta, Tuominen totesi haastattelussa.
Jari Paloviita ja lähimmät kollegat Henrik Oksman ja
Linda Toivonen ovat aitoja ja uskottavia, heidän reipas sanailunsa sujuu
luontevasti. Kullakin on työelämänsä ohella myös yksityiselämä, jossa kaikki ei
mene kuin Strömsössä. Tuominen limittää taitavasti henkilöidensä hapuilun
ihmissuhteissaan rankkaan rikostutkintaan.
– Vaikka
kirjoitankin juonivetoisia, kovaotteisia trillereitä, lähtökohtani on aina
ihminen. Teokseni kiertyvät inhimillisten kipupisteiden ympärille.
Lapsuuden taustat ja traumat viitoittavat kunkin henkilön
polkua, eivät jätä rauhaan. Isien pahat teot niittävät synkkää satoa. ”Mää kyllä yritin sitä poikaa. Saatte uskoa
että yritin, ei se siitä kiinni ollu. Mutta kun se ei jumalauta uskonu, vaikka
verille olisin piiskannu.”
Tuominen tuo ilmeikkäällä kielellään myös paikantunnun ja
luonnon lukijan koettavaksi ihan konkreettisesti. ”Ulkona sinersi, aivan kuin valo olisi yrittänyt täyttää maisemaa, mutta
ei olisikaan jaksanut kantaa omaa painoaan vaan romahtanut kasaan. Linda
ajatteli, että syksy oli kuin nopea sisään-uloshengitys. Riitti elossa
pysymiseen, mutta ei juuri muuhun.”
Tuomisen elävä kieli on kenties peräsin siitä, että hän
on lukenut kirjallisuutta laidasta laitaan pienestä pitäen. Onko hänellä
esikuvia?
– Väinö Linna on ohittamaton mestari, hänellä kaikki on kohdallaan. En
ikinä pääse samalle tasolle. Leena
Lehtolaisen ja Henning Mankelin
kirjojen inhimillisen perusvireen tunnen läheiseksi. Stephen Kingiä olen lukenut kenties liiankin pienenä. Hänen
kielensä on hienoa vaikka kuvaakin kauhua. Rosa
Liksom on upea suomalainen kielenkäyttäjä. Kalle Päätalolle lähettäisin fanipostia, jos se vielä olisi
mahdollista.
Kiusaaminen ja löylytykset saattelevat Verivelassa lapsuuden loppua. Sen ohut
lanka katkeaa säie säikeeltä, kunnes koittaa kohtalokas juhannus, lapsuuden viimeinen
aamu kesällä 1991. Paloviidan on elettävä menneisyyden haamujen varjossa. Ne
odottavat aikansa, kunnes nousevat piiloistaan, ja kauan sitten maksamatta jäänyt
velka velvoittaa.
Mistä ajatus kirjoittaa Verivelka kumpusi?
– Minulla on paljon
ideoita, joille aika on hyvä tuomari. Huonot ideat haihtuvat, Verivelka pysyi päässä. Teoksen
kirjoittaminen oli helppoa, kun olin sen työmatkoilla jo miettinyt valmiiksi. Jouduin
pohtimaan, mikä on niin rankka juttu, mitkä vereslihaiset teot, että niitä ei
voi katsoa läpi sormien, eikä vaihtoehtoja ole.
Komisario Jari Paloviita joutuu rankan valinnan eteen.
Verivelka on maksettava ja sen aika on nyt tullut. Mutta missä kulkee hyvän ja
pahan välinen raja? Kuka sen määrittää? Miten pitkälle solidaarisuus ja
ystävyys venyttävät moraalia? Varsin ajankohtaisia kysymyksiä, kun Aarnio-jutusta Saaroineen paljastuu yhä
uusia häkellyttäviä yksityiskohtia.
 |
| Kuva: Hannele Salminen näyttelystä Täällä kuljin. |
Arttu Tuomisen taitavasti rakennettu psykologinen
trilleri vie kosmisen kohinan taustoittamalle intensiiviselle, inhimilliselle aikamatkalle,
jonka kertosäe vannoo: ” Mä pidän aina
mun lupaukseni.”
Verivelka saa
Delta-sarjassa jatkoa. Nimi Delta kuvaa Kokemäenjoen deltaa, fysiikassa symboli
merkitsee muutosta. Tuominen suunnittelee kaikkiaan 5-6 kirjan sarjaa, jossa
kukin Verivelassa esitelty henkilö
saa oman kirjan ja puheenvuoron. Jatkossakin iso rikosteema kytkeytyy
henkilökohtaiseen tematiikkaan. Jään innolla odottamaan, sillä tuntui, että jotain
jäi koukuttavasi kesken. Haluan lukea lisää Jari Paloviidan ja kumppanien armottomasta
elämästä.