Marguerite
Duras venytti kertomisen rajoja, rikkoi kielen ja kirjallisuuden konventioita
läpi laajan, ainutlaatuisen tuotantonsa, jossa hän tinkimättä tavoitteli
ihmisyyden ydintä.
”Pääni on täynnä
huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. Ja silloin voi syntyä näitä sivuja,
näettehän, tätä kirjoitusta.”
Ranska on Helsingin Kirjamessujen (24–27.10.2019)
teemamaa tänä vuonna. Sen kunniaksi palasin lempikirjailijani Marguerite Durasin (1914–1996)
teoksiin, joita löysin hyllystäni parisenkymmentä.
Duras oli vuosisatansa merkittävimpiä kirjailijoita ja
kulttuurivaikuttajia, joka mainittiin monesti myös Nobel-palkintoehdokkaana. Hänen
tuotantonsa käsittää satakunta kirjaa sekä parikymmentä näytelmää ja
elokuvakäsikirjoitusta. Hän myös ohjasi elokuvia.
Durasin kirjoittama ja Alain Resnais’n ohjaama elokuva Hiroshima,
rakastettuni nosti hänet kansainväliseen maineeseen Cannesin
elokuvafestivaaleilla vuonna 1959.
Mutta ennen kaikkea hän oli loistava kirjailija, joka
teoksissaan pohti kirjoittamisen mahdollisuuksia tavoittaa olennaista elämästä,
rakkaudesta, yksinäisyydestä, kuolemasta ja yhteiskunnallisesta
epäoikeudenmukaisuudesta.
Durasin pelkistetty, ladattu kieli, kesken jääneet
lauseet ja dialogit soljuvat ja soivat lukijan alitajunnassa kuin musiikki. Ne
luovat lumouksen, jossa mielen, maailman ja kielen rajat hämärtyvät.
Kaunokirjallisessa testamentissaan Kirjoitan (Like, 2005) hän moittii kirjoja siitä, etteivät ne ole
vapaita, niissä ei ole yötä eikä hiljaisuutta. Ne ovat liian siistejä ja
riskittömiä. Hän kaipasi kirjoja, jotka ”pureutuvat
tajuntaan ja ilmaisevat koko elämän mustan surun, joka on kaiken ajattelun
yhteistä aluetta”.
”En tiedä mitä
kirja oikeastaan on. Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen
tunnistaa.” Kirjojensa arvosteluja lukiessaan hän oli hyvillään, ”kun niissä sanottiin, että kirja ei
muistuta mitään. Toisin sanoen, se
tavoitti kirjailijan perimmäisen yksinäisyyden.”
Marguerite Durasille oma elämä, muistot ja ohikiitävät
hetket tarjosivat näyttämön, jolla hän saattoi tarkastella kirjoittamista ja
sen suhdetta todellisuuteen. Hyvä esimerkki on hänen lapsuudessaan ja
nuoruudessaan viettämänsä aika Indokiinassa, nykyisessä Vietnamissa.
Rakastaja (Otava, 1987), omakohtainen
romaani tuolta ajalta kertoo viisitoistavuotiaan tytön eroottisesta
heräämisestä, himon ensimmäisestä syleilystä upporikkaan kiinalaisen miehen
kanssa.
Teos voitti vuoden 1984 Goncourt-palkinnon ja siitä on tehty myös
elokuva. Romaanissaan hän toteaa: ”Minulla
oli jo viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle
tuntematon.”
Kahdeksantoistavuotiaana Duras lähti opiskelemaan
Pariisiin, eikä enää palannut Indokiinaan. Sodan aikana hän työskenteli Ranskan
vastarintaliikkeessä ja kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaa, joka julkaistiin
nimellä Sodan vihkot (Like, 2008).
Novellikokoelmassaan Tuska (Otava,
1987) hän palaa samaan aiheeseen.
Sen niminovellissa käydään sydäntä särkevää väsytystaistelua
kuolemaa vastaan, kun hänen aviomiehensä Robert
Antelme palaa Gestapon vankileiriltä. Enemmän kuollut kuin elävä 178 cm
pituinen mies painoi tullessaan 38 kiloa. Kokemuksistaan Antelme kirjoitti
myöhemmin dokumentin Aidattu ihminen.
Durasin 50–60-luvun modernistiset teokset Le petits chevaux de Tarquinia, Le Square ja Moderato cantabile nostivat hänet Ranskan nouveau romanin kärkijoukkoon Claude
Simonin, Alain Robbe-Grilletin
ja Nathalie Sarrauten seuraan. Itse
hän ei pitänyt tästä.
Totuus tarvitsee tarinoita. Niitä Duras kertoi. Hänen
kirjoissaan samat aiheet, henkilöt ja paikat, usein meren äärellä, toistuvat.
Niistä muodostuu alati muuntuvia, taianomaisia variaatioita teemaan
rakastamisen ja kommunikaation vaikeudesta.
Päällisin puolin Durasin elämä näytti täydeltä: hänellä
oli ollut kaksi aviomiestä, lapsi, useita rakastajia, ja aika ajoin hän piti
hovia Pariisin asunnossaan, talossaan Neauphle-le-Châteaussa sekä
merenrantahotellissa Trouvillessa. Silti hän tunsi elämänsä tyhjäksi, jollei
kirjoittanut.
”Olla kuopassa,
kuopan pohjalla lähes täydellisessä yksinäisyydessä ja huomata, että vain
kirjoittaminen voi pelastaa. Olla ilman ainuttakaan kirjan aihetta, ilman
ainuttakaan ideaa, merkitsee, että löytää itsensä, löytää itsensä taas kerran
kirja edessään. Ääretön tyhjyys. Mahdollinen kirja”, Duras tunnustaa
teoksessaan Kirjoitan.
Elämä ja kirjoittaminen sulautuvat jälleen toisiinsa, kun
65-vuotias Duras tapaa viimeisen rakastajansa, häntä nelisenkymmentä vuotta
nuoremman homoseksuaalin opiskelijan kesällä 1980.
Yann
Andréa (Durasin antama nimi) oli lumoutunut tämän kirjoihin ja viisi vuotta
lähettänyt ihailemalleen kirjailijalle kirjeitä. Vihdoin hän sai kutsun
Trouvilleen, tuli ja jäi. Alkoi myrskyinen rakkaussuhde, joka kesti Durasin
kuolemaan saakka. Romaani L’Été, 1980
löi alkutahdit tarinan monille versioille.
”Olen ymmälläni. En enää erota toisistaan
kirjoja, jotka kirjoitetaan ja meidän tarinaamme”, Yann Andréa kuvailee
tilannetta teoksessaan Duras,
rakastettuni (Nemo, 2001). Hän naputtelee Durasin sanelemia tekstejä
kolmella sormella ja yrittää pysytellä kirjailijan tahdissa. La Maladie de la mort -teoksen
syntyvaiheista hän kertoo:
”Se on hyvin
vaikeaa, hän on täydellisen keskittynyt, etsii sanaa, löytää sen, hävittää
lauseen, etsii jotain muuta, toisia sanoja, poljentoa, yhtä valmista sivua
kohti kirjoitan kymmenkunta.”
Kyse ei ole vain sanoista: ”Sitä on vaikea ilmaista, te pystyitte siihen koska kirjoititte, joka
päivä, etsitte sanaa, ettekä ainoastaan sanaa vaan jotakin mikä edeltää sanaa
ja seuraa sitä sanojen välisissä äänettömissä syvänteissä.”
Marguerite Durasille kirjoittaminen oli yhtä kuin
kyseenalaistaminen. Hän kyseenalaisti myös itsensä, loppuun saakka. Viimeiseksi
jääneen, runollisen teoksensa Ei muuta (Like,
1997) hän omisti ja saneli Yann Andréalle. Sen viimeisellä sivulla hän kysyy: ”Mikä on minun totuuteni? / Jos tiedät sen,
kerro se minulle.”
Vastaus löytyy hänen jatkuvasti uudistuneesta,
ristiriitaisestakin tuotannostaan, jossa hän itseään säästämättä etsi elämän,
ihmisyyden ja rakkauden ydintä, totuutta. Hänen teoksensa ovat samalla
meditaatiota kielestä, itseään luovasta kirjoituksesta.
”Kun kirjoittaa
tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun,
ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on
erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton.”
Marguerite
Duras: Kirjoitan