Eihän tämä ole totta? Eihän!
Unelma
ydinperheiden kansoittamasta uudesta lähiöstä saa avokämmenellä päin pläsiä
Hanna-Riikka Kuisman rankassa, taidokkaasti kirjoittamassa
Finlandia-ehdokasromaanissa Kerrostalo.
Alussa oli vain yksi iso kerrostalo, asfalttipiha ja
hiekkalaatikko. Uusien betonibunkkereiden putkahdellessa niiden myötä syntyy vähitellen
lähiö suomalaisen keskisuuren teollisuuskaupungin laitamille.
Vanhassa dokumenttifilmissä rakennuttaja maalaa utopiaa:
”Meille sopivin asukasmalli on sellainen,
että on työssäkäyvä isä, rouva kotona ja kahdesta kolmeen lasta”.
Lamat ja
työttömyys tekevät kuitenkin tehtävänsä: ”Kun
olis vielä niitä työpaikkoja, niin ei tarvis ihan joka päivä ottaa”, mies
baarin edessä sanoo.
Hanna-Riikka
Kuisma kuvaa romaanissaan Kerrostalo
(Like) ravisuttavan autenttisesti utopiasta dystopiaksi muuntunutta betonihelvettiä,
jota alkoholi, huumeet ja väkivalta pyörittävät. Poliiseja aidatun lähiön
sisällä ei ole aikoihin nähty. Sen sijaan aluetta valvotaan mielivaltaisesti ja
hallitaan pelolla tornitalon ylimmästä kerroksesta käsin.
Kansainvälisen sijoitusyhtiön vasallit keräävät vuokrat
ja huumekaupasta kertyvät tuotot. Eikä asialle kukaan voi muuta kuin alistua,
sillä mistä muualta saisi asunnon? Ongelmalähiön asukkaiden huono-osaisuus ja
näköalattomuus periytyvät sukupolvelta seuraavalle, ja karuselli jatkaa
pyörimistään.
 |
| Yksityiskohta Mikko Paartolan teoksesta Amalthean aika. |
Moniäänisessä romaanissa Kerrostalon katraaseen kuuluu niin yksihuoltajia, heidän
jälkeläisiään, juoppoja, pultsareita ja lähiön alkuperäisestä toiveikkaasta
asukista sen aitoja kiertäväksi kodittomaksi kärrymummoksi ajautunut Terttu.
Lähiön asukkaiden risteävistä kohtaloista syntyy
kokonaiskuva raa’asta elämänmenosta, jota Kuisma armottomasti kirjassaan tykittää.
Hän sukeltaa uskottavasti henkilöidensä nahkoihin ja katselee maailmaa heidän
silmillään, antaa heille suunvuoron.
”Ei ole muuten
ihme, että täältä lähti apteekki, kun se keikattiin niin monta kertaa.
Jumalauta, että meillä oli pitkät bileet, kun saatiin silloin kerran lasti
mopoa ja oxycontineja”, Jusa muistelee.
Kun muita hommia ei ole, jotkut naiset ”työskentelevät”
kotisängyllään. Tilanne ei ole helppo heidän lapsilleen, sillä ohutseinäisissä
kämpissä puuhastelun ääniltä ei voi välttyä. Helppoa se ei ole Mikollekaan,
jolta sen vuoksi jäi ammattikoulukin kesken, ”koska ajatus saman paskan kuuntelemisesta kolme vuotta tuntui
mahdottomalta”. --- vieläkin joku
saattaa huutaa pihoilla, että mutsis on läski ja kaikki panee sitä.”
Eräänlaiseksi päähenkilöksi kirjassa nousee
kolmikymppinen nistiksi ja huumediileriksi ajautunut Jessica. Hänen
kujanjuoksunsa on surullista seurattavaa, kun huumeiden ja väkivallan kierre
vain pahenee. Silti hänelläkin on unelma: päästä pois ja saada takaisin
huostaan otettu poikansa Veeti.
Jonkin aikaa Kerrostaloa
luettuani tuntui kuin olisin itse muuttanut sinne, ja sen tyypit tulleet
tutuiksi, niin elävästi Kuisma talon arkea ja sen asukkeja luonnehtii.. Mielikuvitusta
häneltä ei totisesti puutu. Puhekielenkin ennemmin kuulee korvillaan kuin lukee
silmillään.
 |
| Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut viisi romaania ja novellikokoelman. Kuva: Sami Kokko |
Kuisma ei moralisoi eikä tuomitse muttei sen enempää
sääli eikä selittele. Kerrostalossa on
silti inhimillinen pohjavire, kuten Finlandia-valintaraati totesi: ”Kirjailija
käsittelee surullisia elämänkohtaloita erityisellä lämmöllä ja ennen kaikkea
tuomitsematta”.
Lähiössä touhu karkaa monesti lapasesta, kun suonissa
sykkii yliannos huumeita. Sen seurauksena syntyy ruumiita ja raajarikkoja.
Kuisma ei silti jää vellomaan näihin tragedioihin vaan antaa kohtausten ja
niiden sävyn vaihtua tiheään. Huumoria unohtamatta.
Viisikymmentä vuotta yhdessä ollutta pariskuntaa ja
heidän välistään rakkautta Kuisma kuvaa kauniisti: Reino herää ja tarkistaa,
onko Marketta vieressä. ”On, hymyilee
unissaan ja näyttää kauniilta. Leikkausarvet, selluliitti, roikkuva nahka tai
harmaantuneet karvat eivät merkkaa mitään. Ei Reino edes näe niitä.”
Rakkaus orastaa muutaman nuorenkin pariskunnan välillä. Tunne
antaa voimia jaksaa, motiivin pyristellä kohtaloa vastaan: tätä onnea minä en
halua menettää. Vaikka syrjäytyneiden arki on ankaraa, asiat voivat muuttua
paremmiksi. Osoittautuu, ettei tornitalon kattohuoneistokaan ole niin
voittamaton kuin moni on kuvitellut.
Voisiko huumesekoilujen ja julmuuksien jälkeen
kerrostalossa vihdoin koittaa solidaarisuuden ja rakkauden aika? Siihen Kuisma
vaikuttavassa romaanissaan tuntuu vihjaavan. Jessica ei sitä jää odottamaan: ”hän juoksee kauas pois, juoksee koko ajan
lujempaa, eikä aio palata milloinkaan”.
Mikko
Paartolan tietokonevedoksia Galleria Tilassa 26.1. saakka.