Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä

”Kriitikko tahraantuu aina”

Suomen arvostelijain liitto – SARV – täyttää 70 vuotta ja on sen kunniaksi julkaissut juhlakirjan Kritiikin ääniä. Artikkelikokoelman 15 kirjoittajaa pohtivat kritiikin roolia ja haasteita muuttuvassa maailmassa sekä esittelevät erilaisia yhteisöjä niin taiteilijoiden, yleisön kuin kriitikkojenkin parissa.

SARV on outolintu maailman kriitikkoliittojen joukossa. Sen katon alle mahtuvat kaikki eri taiteenlajien kriitikot toisin kuin muualla, jossa he ovat järjestäytyneet yksittäisten taiteenlajien ympärille, toteavat Kritiikin ääniä -teoksen toimittajat kustannustoimittaja Mari Hyrkkänen, SARVin toiminnanjohtaja Riikka Laczak sekä puheenjohtaja Maria Säkö esipuheessaan.

Tämä on voimavara yhä monimuotoisemmaksi ja -äänisemmäksi muuttuvalla taidekentällä, jolla kriitikotkaan eivät voi enää linnoittautua omiin poteroihinsa. Eri taiteenlajien rajat ja esitystavat murtuvat, joten kriitikoiden yhteinen liitto tarjoaa jäsenilleen hedelmällisen vuorovaikutuskentän.

Seuraavassa muutamia poimintoja eri tavoin kritiikin kysymyksiin perehtyneiden kirjoittajien artikkeleista:

Teatterikriitikko Maria Säkö pohtii artikkelissaan Love should be between people – Yhteisötaide muokkaa kritiikin kolmijaon uusiksi mitä yhteisötaiteen kritiikki oikeastaan on, entä mitä merkitystä sillä voisi kyseiselle taiteenlajille olla?

Yhteisötaideteoksessa voidaan esimerkiksi paikallisen leikin tai lorun kautta saada iso joukko ihmisiä harjoittelemaan yhdessä, jolloin kansantaide muuttuu hyvinkin avantgardiseksi eleeksi. Voisiko kritiikki olla tässä prosessissa sisällä?

Tällöin laatukriteerien ja arvostusten sijaan kritiikkiin suodattuisi se, miten prosessi liikkuu ja millaisia impulsseja se saa aikaan. Esityksistä puhuminen, kirjoittaminen ja sitä kautta löytyvä dialogi muodostavat oman verkostonsa ja tulevat siten osaksi yhteisötaideteosta.

Kirjallisuuden- ja elokuvantutkija Tytti Rantanen kysyy: onko taide taistelua? artikkelissaan Taide ja aktivismi – kriitikko merkitystalouden välikappaleena. Kysymys on ajankohtainen, sillä nykyään teos- ja apurahahauissa toivotaan usein taiteen ottavan kantaa johonkin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan.

Tässä on riskinä, että tilaisuuksille nälkäiset taiteilijat alkavat ympätä aktivismia teoksiinsa varsin ulkokohtaisella tavalla. Sen vuoksi Rantasen mielestä tarvitaan myös sitkeää, sesongeista piittaamatonta taiteen ja aktivismin yhteen nivoutumista.

Rauni Liukko: Siivooja, 1972.
Kansallisgalleria

Rantanen penääkin niin rahoittajilta kuin kriitikoilta kykyä nähdä ja nostaa esiin taiteilijoita, jotka käsittelevät poliittisia, eettisiä ja ekologisia teemoja teoksissaan, mutta eivät syystä tai toisesta ole nousseet ”ajankohtaisuuden” valokeilaan. 

Hän toivoo myös uusien teosten ohella aiemman yhteiskunnallisen taiteen toiveuusintoja ja luovaa kierrätystä sekä niiden arviointia uudessa valossa ja uusissa tilanteissa.

Toimittaja-kriitikko Anton Vanha-Majamaan artikkelin otsikko on paljon puhuva: Oletko katsonut sitä sarjaa? – Eli kuinka tv-yleisöt pirstaloituivat, eikä hyvällä ja huonolla ole enää merkitystä. Sosiaalinen media pursuaa näkemyksiä ja mielipiteitä puoleen jos toiseen; koskaan aiemmin ei ihmiskunnan historiassa ole käyty näin paljon keskustelua kulttuurista, taiteesta ja merkityksistä.

Vanha-Majamaan mielestä ammattikriitikon on upotettava lusikkansa soppaan ja tarjottava näkökulmia, jotka ovat paremmin punnittuja, perusteltuja ja kontekstoituja kuin rivitwitteristien raflaavat heitot.

Hän piipahtaa myös kuvataiteen puolella ja muistuttaa, kuinka suomalaisten kansallisylpeys sai kolauksen kesällä 2019, kun The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kuvaili Helene Schjerfbeckin maalauksia ”kylmäksi suihkuksi kakkoslaatuista taidetta”.

Helene Schjefbeck: Hopeataustainen
omakuva. Turun Taidemuseo

Tätä voi pitää pyhäinhäväistyksenä, mutta Vanha-Majamaan asenne on kohdallaan: Kriitikon kuuluu löytää asioihin näkökulmia, joita emme ennen voineet kuvitellakaan ja perustella ne niin hyvin, että lukijan on pakko pysähtyä sekä parhaassa tapauksessa haastaa aiempia käsityksiään taiteesta ja maailmasta.

Raikkaita näkemyksiä ja uutta otetta tarjosivat myös SARVin järjestämän 50 vuotta tammikuussa 2019 täyttäneen Kritiikin Uutiset -lehden (https://www.kritiikinuutiset.fi/) Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun nuoret osallistujat. 

Kritiikin Uutisten päätoimittaja, taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski luo artikkelissaan katsauksen kisan saldoon.

Tehtävänanto oli yksinkertainen: kirjoita kritiikki jostain vapaavalintaisesta teoksesta haluamaltasi taiteen alalta. Palkintoraati joutui silti heti lähtösuoralla miettimään, mikä on teos? Yllättäviä teosvalintoja olivat matematiikan opetussuunnitelma, Arabian astiasto sekä kuvataidekriitikko, kirjailija Otso Kantokorven muistolle omistetun stipendin voittajateksti ”Kritiikki itse itsestään”.

Kilpailun voittaja Matti Jokela aloitti kirjoituksensa kysymällä: ”Vad är musik?” ja jatkoi arvottamalla hiljaisuutta. Hänen kritiikkinsä kohde oli John Cagen ikoninen musiikkiteos 4’33, joka koostuu yksinomaan esitystilanteessa syntyvästä hälystä (1952).

Seiskan pojat, https://seiskanpojat.com/, on Petteri Enrothin ja Matti Tuomelan projekti ja verkkosivu, jonne he kirjoittavat keskustelumuotoista kritiikkiä. Artikkelissaan he tarkastelevat kritiikkiä eri yhteisöissä ja etsivät vastauksia kysymyksiin: Mitä nämä yhteisöt ovat, ja mikä kritiikin tehtävä niissä on?

He toivovat kriitikoilta enemmän vuorovaikutusta lukijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Erilaisissa kohtaamisissa ja yhteisöissä kriitikoilla voisi olla tärkeä rooli keskustelun avaajana, rajaajana ja moderoijana.

Kun makutuomareiden ääni heikentyy, ja kritiikki siirtyy yksilön ajasta yhteisöjen aikaan, vuorovaikutus ihmisten, taiteiden ja yhteisöjen välillä on asia, joka tavalla tai toisella on kriitikon työn ytimessä alkavalla vuosikymmenellä, Seiskan pojat ennustavat.

Katja Tukiainen: Ther is a plan b.

Samoilla jäljillä on toimittaja, tietokirjailija Emilia Kukkala artikkelissaan Jättää jälki, pyyhkiä jälki: ”Jotta voi esittää luotettavan arvostelman tai analyysin, on tunnettava asian olemus. Se ei onnistu antautumatta vertaisena vuorovaikutukseen sen kanssa. Lukija aistii, jos kriitikko yrittää vain pyydystää ilmiön lasikuvun alle kuin hyönteisen joutumatta todella kosketuksiin sen kanssa.

Ihmisiä, jotka ymmärtävät ilmiön kriitikkoa paremmin, on aina. Kriitikon superkyky on siinä, että hän on tottunut sanallistamaan epämääräisiä, muljuvia asioita.” Kriitikko tahraantuu aina – ja hyvä niin.

Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä –

Tekstejä kritiikistä 2020. Suomen arvostelijain liitto ry. SARV. 2020. 172 s.

Katja Tukiaisen teoksia voi nähdä Galerie Forsbomilla sopimalla vierailuaika.