Rivakkaa menoa pirtutrokarin kintereillä
Viinan
salakuljettajat kostuttivat kieltolain kuivattamaa Suomea parhaansa mukaan.
Tapio Koivukari piirtää laittoman elinkeinon harjoittajista elävän ja
inhimillisen kuvan romaanissaan Pirtumiehet.
 |
| Matti Ruokosen suunnittele- masssa kirjan kannessa komei- lee kekko Kustavin museosta. |
Etäyhteistyö on jälleen voimaa näin koronan aikana.
Ihastuimme ystäväni Hilkka Kotkamaan
kanssa Tapio Koivukarin Pirtumiehiin (Johnny Kniga) ja teimme
tämän jutun yhdessä. Romaani perustuu Jarmo Impolan tosipohjaisiin
tarinoihin, joten ilmankos se imaisi heti mukaansa elämänmenoon kieltolain aikaisessa
Suomessa vuosina1919 - 1932.
”Tuntui ihan
omalta, vaikka vierasta verta olikin, kunnanvaivaisten huutokaupasta ostettu”,
tuumaa Saimi-mamma kasvatistaan Vikusta. Tarinan päähenkilö on kertomuksen tässä
vaiheessa vasta poikanen, jonka ”isä
karkasi Amerikkaan ja äiti joutui hullujenhuoneelle”.
Vikun eväät elämäntaipaleelle, mamman ja papan
hyväntahtoisuudesta huolimatta, eivät ole hääppöiset. Huutolaispojassa on
kuitenkin sisua ja kauppamiehen vikaa. Hän ei tuhlaa metsätöistä saamiaan
pikkurahoja eläviinkuviin eikä nisukahveihin vaan ostaa itselleen hevosen,
työkaverin Humun.
Orhin avulla tienestit lisääntyvät niin puunajossa kuin kalansaaliiden
kuljetuksissa, mutta tuottoisampaakin roudattavaa löytyy. Vähitellen pikkurenki
hankkii pirtun salakuljetuksella itselleen torpan ja saa vaimokseen uskollisen
ja sitkeän Annan. Nopeista konepaateistakin on hyötyä, kun tulliveneitä harhautetaan
lastien salakuljetuksissa.
 |
| Suomenhevosen tukinajossa kuvasi Hanne Manelius. |
Vikun ”ahväärit” kukoistavat. Hän tuntee saariston väylät
ja karikot, kätköt sekä suojapoukamat, joihin lahden yli laivattuja, pirtulla
täytettyjä torpedoja ja kekkoja sopii kätkeä. Virolaisten perunapirtu ja
sakemannien viljasta tislattu ovat toista maata kuin korpikuusen kyynel,
kotipolttoinen pontikka.
Povitaskuissa pesivistä, pirtutrokareilta ostetuista
pläkkipeltisistä ”varpusista” ja ”lahnoista” lorautetaan markkinoilla
kaffenpunsi jos toinenkin. Laiton juoma kelpaa myös joillekuille silmänsä
sulkeville virkavallan edustajille, joiden mielestä kieltolaki joutaisi
hevonkuuseen.
 |
| Koivukari tunnetaan myös islanti- laiskirjailijoiden suomentajana. Kuva: Veikko Somerpuro |
Koivukarin konstailematon tarinointi, letkeä kieli ja empaattinen
ihmiskuvaus houkuttelevat mukaan omanlaiseensa ”menneen maailman lumoon”. Tekstissä
silloin tällöin pulpahtava Rauman murre komppaa komeasti: ”Ei tämsest mittään tul ett tääl tramppa kortteermiähi eikä talos ol
viinan tippa heil myyd, mitä ihmisekki siit sanova!”
Koska trokaus toi torppaan maallista hyvää, Annakin
ummisti siltä silmänsä. Eihän hän ollut mitenkään paremmaksi pyrkimässä, halusi
vain perheelleen vähän helpomman elämän: ”Näkihän
sitä joissain köyhimmissä tölleissä, miten talvisaikaankin käytiin vuoronperään
ulkona kun ei ollut kuin yhdet saappaat tai muut tallukkaat mukulille antaa.”
Vikukaan ei viihtynyt herrakostyymissä, jota ”ahväärit”
joskus häneltä edellyttivät vaan ”tunsi
itsensä jotenkin samaan aikaan epämukavaksi, alastomaksi ja pilkalle alttiiksi”.
Itseään parempina pitävät piirit katsoivat Vikun kaltaisia pitkin nenänvartta,
varsinkin kun huutolaispojalle oli kertynyt enemmän omaisuutta kuin oli
soveliasta.
Vikun olo alkoi muutoinkin tuntua tukalalta, sillä kytät
ja ilmiantajat läähättivät alati kintereillä. Vähemmän suopeiden poliisien
kanssa tulee kahnauksia, sakkoja ja takavarikkoja ropisee. Linnatuomiokin
häämöttää. Vikun mielessä välähtää: entä jos jättäisi koko touhun? Mutta
silloin ei ”ajelisi Fordilla ja pukisi
muijaansa silkkiin ja kretonkiin”.
 |
| Varpunen veti neljänneslitran, lahnaan mahtui puoli litraa pirtua. |
Monelle trokarille alkoi pirtu maistua liikaakin, kun
onnistuneen keikan kunniaksi ”lahna” kiersi, kaffeplöröjä läträttiin, ja putki
jäi päälle. Yhä useammin Vikukaan ei aamulla lähtenyt käyntiin ilman
silmänkirkastusryyppyä.
Kieltolaki osoittautui myös yhteiskunnan kannalta joka
suhteessa epäonnistuneeksi: rikollisuus lisääntyi, kun poliisit jouduttiin
työllistämään viinaralliin, ihmiset alkoholisoituivat ja sairastuivat
epäpuhtaan viinan seurauksena. Valtio menetti verotuloja. Asia korjaantui, kun
Alkon ovet viimein avattiin 5.4.1932. klo 10. Muistiin jäi ikoninen lukusarja
54321.
Kieltolaki päättyi, kuten koronakin aikanaan. Vikun
epäonnisten salakuljetusyritysten seurauksena Humukin joutui aika ajoin
takavarikkoon lastin siivellä. Sitä ”ruvettiin
kylillä pitämään jo tavallista oudompana hevosena: oli ollut huutokaupassa
harva se kerta ja aina vain rouskutti kauroja kotitallissa”.
Onneksi
Vikulla – paljon menettäneenä – on silti vielä jotain, mistä pitää kiinni. Ne
tärkeimmät asiat elämässä.