Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa

Seppo Fräntin intohimo

Kun museot ovat suljettuina taiteesta voi nauttia uppoutumalla taidekirjaan Hullu rakkaus, joka esittelee Seppo Fräntin Kiasmalle lahjoittamaa kokoelmaa. Asiantuntijoiden artikkelit luovat samalla kiinnostavan kuvan keräilijästä, jolle elämä ja taide ovat erottamattomia.

”Pidän sellaisista teoksista, joissa näkyy eläminen.”

Kirjan kannessa komeilee Jussi Gomanin
maalaus Seppo Fränti katselee kaukaista
tähteä Baconin huoneessa (2019).

Taiteenkeräilijä Seppo Fräntin neljänkymmenen vuoden aikana hankkimat teokset alkoivat vähitellen täyttää hänen asuntoaan lattiasta kattoon. Läjissä ja pinoissa toisiaan tuuppivien teosten, joita keräilijä kutsuu lapsikseen, oli aika lähteä maailmalle.

Uusi koti niille löytyi Kiasmasta. Sen nykytaidekokoelma sai jouluna 2017 hienon lisän, kun Fränti lahjoitti museolle noin 650 teostaan 90 taiteilijalta. 

Lahjoituskokoelmaa esittelevän näyttelyn, Hullu rakkaus, oli määrä avautua yleisölle 27.3.2020 Kiasmassa. Toisin kuitenkin kävi, kun museoiden ovet jouduttiin sulkemaan koronaviruksen vuoksi. 

Näyttelyn avautumista odotellessa Saara Hacklinin ja Kati Kivisen toimittama, runsaasti kuvitettu kolmikielinen teos Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa (Parvs) tarjoaa herkullisia makupaloja ja kiinnostavaa taustatietoa kokoelmasta ja sen keräilijästä.

Museonjohtaja Leevi Haapala haastattelee Seppo Fräntiä artikkelissaan Jälkilöylyissä – taidekokoelma keräilijän silmin. Kysymykseen ”mikä teki sinusta keräilijän?”, Fränti vastaa keräilleensä jo lapsena niin tulitikkuaskien kansia kuin variksenmuniakin. Vaatimattomissa oloissa ”kaikesta, vaikkapa tyhjistä limsapulloista, piti tehdä rahaa, jotta sai jotain itselleen”.

Keräilijä ei pääse karvoistaan, Seppo
 Fränti hankkii edelleen taidetta.
Kuva: Pirje Mykkänen

Nurmosta, Pohjanmaalta, Ateneumiin opiskelemaan päässyt nuori mies tutustui tuttaviensa välityksellä 1970-luvulla keräilijään, lääkäri Juhani Kirpilään. Hänestä tuli noviisille oppi-isä paitsi taidekeräilyssä myös sijoittamisessa.

Lastenlinnassa askarteluohjaajana työskennellyt Fränti alkoi säästöjensä tuotoilla vähitellen ostaa taidetta. Muttei koskaan sijoitusmielessä, sillä hän hankki vain teoksia, jotka koskettivat häntä henkilökohtaisesti ja joiden seurassa hän viihtyi. Hänen suhteensa teoksiin oli intiimi ja läheinen.

Fräntin kokoelman taiteilijoita voisi luonnehtia ”elävien taiteilijoiden seuraksi”, sillä yli puolet hänen teostensa taiteilijoista on syntynyt 70–80-luvuilla. Keräilijää kiinnostaa heidän teoksissaan, ”miten ne heijastavat nykyisyyttä ja sitä, mitä itse haluan niistä kokea. Miten sen nyt sanoisin… Tunnereaktion. ”

Useimmista kokoelman taiteilijoista on vuosien mittaan tullut Fräntin ystäviä. Joskus mesenaatin apu on osoittautunut peräti välttämättömäksi: ”Olen monesti hankkinut teoksia ennen kuin ne ovat olleet valmiita, koska muuten taiteilija ei olisi saanut valmiiksi näyttelyä.” Taide ja elämä kietoutuvat toisiinsa ihan konkreettisesti.

Seppo Fräntin piirustus Jololta (2000)

Näin kävi myös silloin, kun terroristiryhmä kaappasi Fräntin sukellusretkellä panttivangiksi Jolon saarelle Filippiineille. Rankan, 140 päivää kestäneen vankeuden aikana yksi selviytymiskeino hänelle oli piirtäminen. Teoksia syntyi tuolloin kaikkiaan yli 300. ”Niissä töissä näkyy se raivo, tuska ja pelko.”

Kokemuksen jälkeen Fräntin keräämiin teoksiin tuli enemmän syvyyttä, ja niiden aiheissa alkoi näkyä kuolemaa ja pelkoa. Hänen taidekokoelmaansa esittelevä näyttely Lapinlahden Lähteessä keväällä 2016 sai nimekseen Haava vakavan ruhjeen mukaan, joka oli koitua hänen kohtalokseen Jololla.

Saara Hacklin ja Kati Kivinen tarkastelevat lahjoituskokoelmaa kuraattorin silmin artikkelissaan Intohimoinen keräilijä kohtaa museon. Hullu rakkaus -näyttelyä suunnitellessaan he joutuivat pohtimaan, miten kokoelma muuttuu, kun se esitetään kodin sijaan museosaleissa, katoaako silloin keräilijän kädenjälki?

Kiasman näyttelyyn kuraattorit ovat valinneet kokoelmasta parisataa teosta:

 ”Vaikka emme ole luoneet rekonstruktiota keräilijän taiteen täyttämästä asunnosta, olemme teosvalinnoilla ja rinnastuksilla pyrkineet tuomaan esille keräilijän otetta, Seppo Fräntin intohimoa keräämäänsä taidetta kohtaan”, kuraattorit vakuuttavat.

Taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihinen luonnostelee Seppo Fräntin keräilijäluonnetta ja tarkastelee hänen kokoelmansa historiaa artikkelissaan Muumipeikkomainen riemu ja Seppo Fräntin taidekokoelma. Nimensä juttu sai Fräntin lausahduksesta:

”Ihanaa, saa olla kuin Muumipeikko ja pyöriä täällä, keskellä muumipeikkomaista tunnelmaa ja nauttia siitä. Rakastan olla tämän kaiken ympäröimänä. Voin välillä kirkuakin kuin Pikku Myy, jos siltä tuntuu.”

Tämä kuvaa hyvin keräilijän henkilökohtaista, intiimiä suhdetta teoksiinsa. Kuten Tihinen kirjoittaa, monipuolisen kokoelman tarkoitus ei ole olla kattava esitys Suomen lähihistorian taiteesta vaan pikemminkin elämyksellinen tulkinta nykytaiteen ilmiöistä.

Fränti ei ole kerännyt mitään tiettyä taidesuuntaa. Hänen kokoelmassaan viihtyvät sulassa sovussa Henry Vuorila-Stenbergin ja Janne Räisäsen kaltaisten taiteilijoiden vahvoin värein maalatut ekspressionistiset teokset Kalle Leinon, Erik Creutzigerin ja Reima Nevalaisen unenomaisten herkkien teosten seurassa.

Elina Merenmies: Viivat, 2010
muste käsintehdylle paperille.

Abstraktin ja esittävän rajakin on kokoelman teoksissa usein häilyvä. Näin on laita esimerkiksi Elina Merenmiehen teoksessa Viivat. 

Ehkä eri tyylisuuntia edustavat teokset kokoelmassa ovat eräänlaisia siveltimenjälkiä omakuvassa, jota Seppo Fränti kokoelmallaan hahmottelee. Filosofi Jean Baudrillard onkin huomauttanut, että keräilijä kerää itseään.

Taidehistorioitsija Riikka Stewen tarkastelee kokoelman moniäänisyyttä artikkelissaan Aaveita, mustia neliöitä, vaahtokarkkeja, vauvamiehiä: Tunteita ja tuntuja Fräntin kokoelmassa. 

Hänelle kokoelma näyttäytyy ”tunteiden ja kokemusten ensyklopedisena arkistona”, mahdollisuuksien labyrinttina, jota voi ”katsoa lukemattomilla eri tavoilla ja siitä voi rakentaa äärettömän monia tarinoita ja kertomuksia”.

Asiantuntijoiden artikkelit teoksessa avaavat Seppo Fräntin kokoelmaa monesta, jatkopohdiskeluihin innostavasta näkökulmasta. Mutta vaikka teoskuvat tarjoavatkin uteliaisuutta herättävää esimakua näyttelystä, vielä puuttuu se tärkein: katsojan henkilökohtainen kokemus, jonka kiertely näyttelyssä ja teosten ääreen pysähtyminen tarjoavat.

 Henry Vuorila-Stenberg: Maalaus, 1995. Yksityiskohta

Marcel Duchampin mielestä katsoja tekee 50 prosenttia teoksesta. Jos se on totta, Seppo Fräntin lapset odottavat malttamattomina meitä katsojia Kiasmassa tullakseen viimein kokonaisiksi.

Saara Hacklin ja Kati Kivinen (toim.):

Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa. Parvs. 176 s.

Teos on suomen-, ruotsin-, ja englanninkielinen. Sitä on toistaiseksi saatavissa verkkokaupasta ja kunhan Kiasma avautuu sen museokaupasta.

Näyttelyn alkuperäinen aikataulu: 27.3.2020–10.1.2021