Negatiivista realismia
Rachel
Cuskin Kunnia-romaanissa ketään ei
seppelöidä. Hänen trilogiansa päättävässä teoksessa minäkertojan satunnaisesti
kohtaamat ihmiset sen sijaan pohtivat epäonnistumistensa syitä ja seurauksia.
”- - minun
henkilöni saattoivat antautua pitkällisiin ja avoimiin itsetutkiskeluihin yhden
yksinkertaisen kysymyksen johdattamina - -”
Tämä on yksinkertaistettuna Englannissa asuvan
maineikkaan kirjailijan Rachel Cuskin
Kunnian (S&S) ”juoni”. Teos
päättää Faye-trilogiaksi nimetyn kirjasarjan, jonka edelliset osat Ääriviivat (2018) ja Siirtymä (2019) kuvasivat kirjailijaa
muistuttavan Faye-nimisen minäkertojan elämää.
Luin Kunnian aivan puhtaalta pöydältä. En ole perehtynyt hänen aiempaan, mittavaan tuotantoonsa
enkä elämänvaiheisiinsa. Kenties olisi pitänyt, sillä itsellisenä teoksena trilogian
viimeinen osa jättää hämmentyneen olon.
Romaanista on riisuttu paitsi juoni ja dialogit myös
elävät henkilöhahmot. Cuskin ihmiset lihallistuvat ainoastaan monologeissaan,
joissa he kuvaavat elämänsä ratkaisevia tapahtumia. Silti tuntuu, että
kulisseissa kuiskaa Cusk itse, sillä niin samalla äänellä hän tarinansa kertoo.
Cusk vihjaa tähän itsekin romaaninsa alkuperäisellä
nimellä Kudos. Kreikasta peräisin
oleva termi tarkoittaa kirjaimellisesti sanaa ”palkinnot”, selventää nuori
mies, joka opastaa Fayea kirjafestivaalien juhliin. ”- - alkuperäisessä muodossaan se viittasi sellaisiin laajempiin
käsitteisiin kuin tunnustus tai kunnianosoitus ja lisäksi johonkin, minkä joku
toinen voi vilpillisesti omia itselleen.”
Vaikka Faye onkin romaanin minäkertoja, hän ei kerro
itsestään juuri mitään vaan pysyttelee muiden kertomusten taustalla. Hänen
nimensäkin paljastuu lukijalle vasta kun hänen poikansa käyttää sitä kerran
aivan kirjan lopussa.
Sen sijaan Faye itse tekee pikkutarkkoja huomioita
tapaamistaan ihmisistä, niin tutuista kuin tuntemattomistakin. Havainnot eivät
imartele kohdettaan: ”Hänen silmänsä
olivat punareunaiset, niiden valkuaiset kellersivät, ja pään hierominen oli
saanut siististi leikatun tukan törröttämään pystyssä.”
 |
| Rachel Cuskin romaanit ovat herättäneet vilkasta keskustelua. Kuva: Siemon Scamell-Katz |
Fayen kaksi vierailua kirjallisuusfestivaaleilla jossain
päin Etelä-Eurooppaa sitovat Kunnian episodeja
löyhästi yhteen. Hänen kyynisen kustantajansa kommentit niistä ensimmäisessä kuvaavat
herkullisesti kirjallisen maailman tämän hetken realiteetteja ja
banaliteetteja.
Kustantaja tunnustaa, että heidän kustantamonsa
suurimmaksi menestykseksi – ja pelastukseksi – osoittautuivat sudokut.
Kirjailijoissa niiden kustantaminen tosin herätti närää. ”Mutta paheksunta kyllä hiipui nopeasti, kun vähemmän suositut
kirjailijat tajusivat, että sudokujen avulla heidänkin töitään pystyttiin taas
julkaisemaan.”
Cusk on ujuttanut henkilöidensä välityksellä Kunniaan monia kiinnostavia näkökulmia
ja kysymyksiä. Onko kirjallisuuden käsite roviolla? Poltammeko historiallista
aikaa trivialisoimalla esimerkiksi Jane
Austenin tuotantoa muokkaamalla siitä itsehoitokirjoja ja tosi-tv-ohjelmia?
Kirjallisuuden ohella
Kunnian toisena punaisena lankana luikertelee perhedynamiikan pohdiskelu, lasten
ja vanhempien ongelmalliset suhteet sekä hajoavat avioliitot. Henkilöiden itsetutkiskelut:
miten minulle näin kävi? ovat oivaltavia ja psykologisesti uskottavia.
Olosuhteiden pakosta vielä naimisissa oleva haastattelija
kertoo Fayelle, miten hänen omat avio-ongelmansa tuntuivat haihtuvan ilmaan,
kun hän kuuli sisarensa unelma-avioliiton kulissien romahtamisesta: ”Aivan kuin kaikki, mitä olimme kadehtineet
toisessa avioliitossa, olisi laskettu irti ja suotu meille.”
 |
| Kirsti Tuokko: Gör om mig, öljy pleksille, 2019. |
Ex-aviomiehestään kenelläkään ei ole hyvää sanottavaa,
päinvastoin. Näin yksi Fayen kääntäjistä, Felícia, kuvaa eksäänsä:
”- - tällä tavalla Stefano viimein pääsee
kostamaan minulle, siis myrkyttämällä lapseni mielen minua vastaan,
iskostamalla lapseen oman ylimielisen luonteensa".
Niin säätila kuin lähiympäristökin myötäilevät
mielenmaisemien ankeutta: ”Päivä oli
harmaa ja tuulinen, ja taivas oli matalalla, ja kun jossain välillä pilkahti
jotain inhimillistä, sekin näytti apealta ja ahdistuneelta: ravintoloiden ja
kauppojen markiisit lepattivat, roskat pyörivät pitkin jalkakäytäviä - - .”
Cusk yksinkertaisesti vain raportoi täsmällisellä, mutta sävyttömällä
kielellään ihmistensä itsetutkiskeluja ja mielipiteitä. Iloa, lämpöä ja huumoria
hänen paletistaan ei löydy. Niinpä Kunniaa
voisi kutsua negatiiviseksi realismiksi.
Pyrkiikö Cusk näin kohti rehellisyyttä ja totuutta?
Säälimättömyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin rehellisyys. Eräs haastattelija
kertoo Fayalle huomanneensa, että ”- -
äärimmäisen negatiiviset teokset – esimerkiksi Thomas Bernhardin kirjat –
veivät auttamatta umpikujaan”.
Kunnian henkilöt
herättävät monologeillaan monia kiinnostavia näkökulmia ja keskustelunaiheita
niin kirjallisuudesta kuin ihmissuhteistakin. Kunnian raadollinen loppukohtaus vetää romaanin langanpäät yhteen
ja kruunaa sen satiirisen nimen.
Rachel
Cusk: Kunnia (Kudos). Suom.
Kaisa Kattelus. S&S. 2020. 203 s.