Lähdön tunnelmaa
Helena
Sinervon yhdenpäivänromaanissa Tytön
huone tyttären lähtö maailmalle laukaisee äidissä tunnemyrskyn. Muistot hänen
omista kokemuksistaan nousevat pinnalle, eivätkä ne kaikki ole kauniita.
Kuusikymppisen musiikinopettaja Saaran mielessä vellovat
pakahduttavat tunteet ja pahat aavistukset hänen katsellessaan tyttärensä
Sofian auki retkottavaa matkalaukkua.
”On
epäämättömän mahdollista, ettei tyttö palaa enää ikinä sinne mistä lähti, että
lähdön hetki merkitsee viimeistä halausta ja hajukontaktia.”
Helena
Sinervon romaani Tytön huone (WSOY) alkaa
ladatuissa tunnelmissa. Näennäisen lyhyestä aikajanastaan huolimatta teos
sulkee syliinsä niin nykyhetken, menneen kuin ounastelut tulevasta. Vaikka
Saara tietää, että ihmisen on uskallettava elää, hän ei mahda mitään alitajunnassaan
kytevälle pelolle.
Sofia, 18 v, on toista maata. Häntä ei vähääkään huoleta
lähtö opiskelemaan Montréaliin, Kanadaan. Päinvastoin. Hän haluaa vihdoin saada
hajurakoa tytön huoneeseensa, seikkailla ja hankkia kokemuksia. Ero
poikaystävästäkään ei rassaa, sillä tämä hapuilee uutta identiteettiä naisena.
Saaran minämuodossa kertomat muistot ja mietteet
keskeyttävät aika ajoin kertojan tarinan. Tämä elävöittää tekstiä, ja meistä
lukijoista tuntuu, kuin Saara näin uskoutuisi ja paljastaisi meille arimpia tuntojaan.
Sofian lähtö saa Saaran mielen syövereissä muhivat
muistot kuplimaan pinnalle. Mutta tulevaisuuskin mietityttää: Mitä tehdä tyhjäksi
jäävälle tytön huoneelle? Jättää se ennalleen odottamaan, ottaa omaan käyttöön
ja muokata siitä opiskelukammio, treenihuone tai kenties meditaatiotila?
Nämä pohdinnat kätkevät sisälleen Saaran tunteman pelon
vanhenemisesta ja merkityksellisyyden menetyksestä. Tyttären lennettyä pesästä elän
yksin vain itseäni varten, hän murehtii. Siitä huolimatta, että some, elimellinen
osa elämää, muuta väittää: Netin syövereissä voidaan jakaa niin iloja kuin suruja.
Kun Saara näin tekee, hänen vapautunut ystävättärensä vastaa
voimauttavalla postauksella: Tästä alkaa VAPAUS! Saaraa se ei ilahduta, sillä hän
ei halua ”älyvapaita ähkysutinoita
joidenkin Tinder-leskien kanssa”. Hän kaipaa jotain syvällisempää ja
kokonaisvaltaisempaa.
 |
| Auli Järvelä: Varjoja, öljy kankaalle, 2013. |
Saara tuli yllättäen äidiksi nelikymppisenä. Hänen ei
kuitenkaan tarvitse pelätä (toivoa?), isoäidiksi tuloa, mikäli Sofia pysyy
kannassaan. Tytär ilmaisi mielipiteensä aiheesta selvästi Eduskuntatalon
portailla mielenosoituksessa heiluttamassaan banderollissa: ”Lapsettomuus on tehokkain ekoteko”.
Sekä äiti että tytär ovat huolissaan planeetan
tulevaisuudesta ja ekokatastrofista. Saara ei anna itselleen armoa vaan tuntee olevansa
syyllinen, ”rypistyvä hiilijalanjälki”. Sen sijaan synteettistä biologiaa
opiskelemaan lähtevän Sofian huimana unelmana kangastelee hanke ”imaista liiat hiilet ilmakehästä ja muuttaa
ne proteiiniksi ruokapöytään”.
Rakastavassa ja valveutuneessa kodissa kasvanut Sofia on
saanut matkaevääkseen itseluottamusta ja tietotaitoa. Saaralta ne puuttuivat,
kun hän kolmisenkymmentä vuotta sitten lähti Eurooppaan reilaamaan. Tynnyrissä
kasvanut, naiivi nuori nainen oli helppo saalis astellessaan aurinkoisena
aamuna Luxembourgin puiston käytävillä.
Nuoren Saaran maailmankuvan mullistanut kokemus ei
vuosien varrella ole päästänyt häntä pihdeistään vaan varjostaa edelleen hänen elämäänsä
aikuisena. Ahdistavan tapausketjun taustamusiikkina hänen korvissaan soi Franz Schubertin Forelli, laulu häijysti hymyilevästä saalistajasta.
 |
| Runoilija, prosaisti Helena Si- nervon teos Runoilijan talossa voitti Finlandia-palkinnon 2004. Kuva: Veikko Somerpuro |
Helena Sinervo oli Saaran tavoin ammatiltaan
pianonsoitonopettaja, ennen kuin kirjallisuus vei hänet mennessään. Niinpä ei
olekaan ihme, että klassinen musiikki säestää Saaran tarinaa. Hän kokee, että ”musiikki on hoivannut minua, puhdistanut ja
kannatellut, huojentanut oloa, antanut merkityksen”.
Äidin ja tyttären välisiä suhteita on yhtä monta kuin
äitejä ja tyttäriä. Saaralla ja Sofialla tuntuu menevän hyvin. Sen voi päätellä
heidän sanailustaan, joka kuulostaa aidolta ja rehelliseltä. Moni äiti varmaan
tunnistaa itsensä Saarassa ja hänen huolissaan.
Marjaana
Virran suunnittelema Tytön huoneen
kansi peilaa oivaltavasti kirjan sisältöä. Kannen kellon viisarit osoittavat
viittä yli kuutta, mikä merkitsee, että Sofian laiva on irronnut laiturista. Katsellessaan
laivan häipymistä horisonttiin Saara tajuaa, että hänen on vihdoin päästettävä
irti menneestä ja alettava itsekin elää.