Kipeää tekeviä tunnustuksia – jotka oli tehtävä
Irlantilaisen
Emilie Pinen rehellinen ja intiimi teos Tästä
on vaikea puhua vie yksityisiin ja samalla universaaleihin kokemuksiin,
jotka tuottavat häpeää ja tuskaa. Hän kirjoittaa itseään säästämättä asioista,
joista on vaikea puhua, mutta joista ei saisi vaieta.
”… halu kirjoittaa
tästä ei tunnu pelkästään vaaralliselta ja pelottavalta ja häpeälliseltä vaan
myös välttämättömältä. Kirjoitan tämän saadakseni takaisin ne osat minusta,
jotka kielsin niin kovin kauan ja perinpohjaisesti. Kirjoitan tämän avatakseni
hiljaisuuden portit, jotka pidin lukittuna hyvin monta vuotta.”
Emilie
Pinen omakohtainen Tästä on vaikea puhua
(Atena) valittiin Irlannissa Vuoden kirjaksi 2018, ja se on herättänyt laajalti
huomiota maailmalla.
Vaikka vanhoillinen Irlanti laahaa monessa tasa-arvoa ja
naisten oikeuksia koskevissa asioissa muiden länsimaiden perässä, Pinen
kokemukset ovat silti täysin samastuttavia, kuten Sunday Times kirjoittaa.
”En halua tehdä kompromisseja. En halua hävetä”, julisti jo
hollantilainen feministi Anja Meulenbelt
rohkeassa tunnustuskirjassaan Häpeän aika
on ohi (Tammi, 1981). Hän oli 1970-luvun vaihteessa syntyneen uuden naisasialiikkeen
kärkihahmoja.
Silti häpeän aika ei vieläkään ole ohi. Sen Emilie Pine
todistaa vakuuttavasti kirjallaan, jossa hän kertoo menneisyydestään niin
rehellisesti kuin mahdollista. Teos ei paisuttele eikä kerjää myötätuntoa vaan
dokumentoi elävällä, aidolla kerronnallaan kirjailijan harhapolkuja lapsuudesta
nykypäivään.
Tästä on vaikea
puhua koostuu kuudesta toisiinsa limittyvästä esseestä. Niistä ensimmäinen, Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta, vie
lukijan Korfun sairaalan ”kuoleman osastolle”, jonne Emilien isä on
alkoholisminsa vammauttamana ajautunut. Lojumaan sängyssä omissa ulosteissaan.
”Ilman perhettä
tänne kuolee”, toteaa yksi sairaalan harvoista hoitajista lakonisesti.
Hänellä ei ole mahdollisuutta, aikaa eikä välineitä, auttaa tilanteessa. Tuskastuneena
Emilie tunnustaa sisarelleen ajatelleensa jo pari vuotta sitten: ”Kuolisit vain pois” yritettyään turhaan
estää isäänsä juomasta.
Silti rakkaus ja periksiantamattomuus kantavat. Emilie saa
syömästä kieltäytyvän isänsä napostelemaan keitetyn kananmunan lupaamalla tälle
kynän ja kirjoituspaperia. Nitojan ehtona on toinen muna. Isälle, joka on kirjallisuuden
tutkija ja toimittaja, nämä välineet tuovat henkistä turvaa.
 |
| Emilie Pine on nykydraaman apulaisprofessori University College Dublinissa. Kuva: Ruth Conolly |
Kun isä myöhemmin kirjoittaa alkoholismistaan artikkelin Irish Timesiin, juttu ei Emilien
mielestä ole totuudenmukainen. Hän päättää kertoa tapahtumista oman versionsa, kyseisen
Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta.
Hän
pelkää turhaan isänsä reaktiota, sillä luettuaan jutun tämä vastaa lyhyesti: ”Kaunista. Ja rohkeaa”.
Emilien vanhemmat erosivat, kun hän oli viisivuotias.
Tosin tuohon aikaan Irlannin perustuslaki ei eroa vielä tunnustanut. Emilielle
kävi kuten monelle avioerolapselle: hän joutui viestinviejäksi toisilleen
puhumattomien vanhempiensa välille. Hän oppi myös pitämään asioita sisällään, mistä
myöhemmin joutui kärsimään.
Esseessään Puhumisesta
/ puhumattomuudesta Emilie palaa lapsuuteensa. Se on tarina, ”jonka
kertomista en ehkä koskaan lopeta, joka on ikuisesti tavoittamattomissani”.
Kirjailijan avoin ja rehellinen yritys palata menneeseen vie mukanaan ja
upottaa lukijan omiin muistoihin, kuten hyvä kirjallisuus väistämättä tekee.
Kolmikymppisenä Emilien kello alkaa tikittää: pitäisikö
hankkia oma lapsi? Kipeistä kokemuksista kertova essee Vauvavuosista alkaa epäröinnillä: vaarantaako lapsi rauhan ja tilan
lukea ja kirjoittaa? Mutta kun päätös puolison kanssa on tehty, Emilien valtaa
pakkomielteinen halu tulla äidiksi.
Hänestä tulee ”nainen,
joka tarkkailee maanisesti kohdunkaulansa limaa”. Seksistä tulee
laskelmoitua, eikä se ole seksikästä. Parisuhdekin alkaa tässä rumbassa rakoilla.
Ruumiillisuus on vahvasti läsnä myös kertomuksessa Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista.
Kuukautisista ei juuri puhuta, ne ovat tabu.
Terveyssidemainoksissa suojan imukykyä todistetaan kaatamalla siihen sinistä!
nestettä. Näin nuori tyttö oppii heti ensimmäisestä vuodostaan lähtien
salailemaan ja häpeämään kuukautisvertaan. Joissain kulttuureissa nainen on
kuukautisten aikana ”likainen” ja kartettava.
Mutta Emilie Pine ei suostu vaikenemaan vaan vuodattaa
häpeämättä vertaan valkealle arkille: ”Se
on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi
kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Se on räikeää. Se on minun.”
 |
| Jaana Kaipiainen: Pitkän päivän ilta |
Esseessään Jotakin
minusta hän paljastaa asioita, joista edes hänen vanhempansa eivät olleet
tietoisia. Emiliestä, dublinilaisesta pienestä koulukiusatusta lukutoukasta, kuoriutuu
Lontoossa pitelemätön bilehile 15-vuotiaana. Hurja meno, josta kaikki hänen
ystävänsä eivät selvinneet, jatkui muutaman vuoden.
Emilie kauppasi keskenkasvuista vartaloaan saadakseen
huomiota, viinaa ja huumeita.
Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut panoissa mukana: ”Poistin itseni paikalta mantralla: Minä
en ole täällä”. Hän oli onneton, yksinäinen ja kaipasi hellyyttä. Hän oli
hukassa: ”Olisimme tarvinneet apua”.
Emilie tunsi itsensä arvottomaksi ja tarkasteli tekojaan
ulkopuolisena kuin välimatkan päästä. Ja syytti itseään. Anoreksia oli hänen
keinonsa kontrolloida ja rangaista itseään. Kun hän ei syönyt, hän tunsi
olevansa puhdas ja vahva. Ruokavalio koostui enimmäkseen Mars-patukoista ja
amfetamiinista.
Emiliellä ei ollut sanoja kertoa tilastaan kenellekään
eikä kykyä pyytää apua. Mutta kun tuttuja alkaa menehtyä huumeisiin, hän
havahtuu ja tajuaa, ettei näin voi jatkaa. Viimein entinen koulupinnari päätyy
yliopistoon opiskelemaan ja Emilie Pine etenee nykydraaman
apulaisprofessoriksi.
 |
| Aurora Reinhard: Marttyyri (omakuva) |
Esseessään Tämä ei
tule kokeeseen hän kertoo haluavansa rohkaista oppilaitaan puhumaan heidän
mieltään painavista asioista. Niistäkin, jotka eivät kuulu kurssiin, eivätkä
tule tentteihin tai kokeisiin. Joista on vaikea puhua.
Emilie Pine on itse kantapään kautta oppinut, että vaikka
avautuessaan pelkää epäonnistuvansa, tulevansa naurunalaiseksi ja hyljeksityksi,
on silti yritettävä kertoa tunteistaan. Sillä todellista epäonnistumista on se,
ettei edes yritä.
Hän kertoo raiskauksista, työnarkomaniastaan,
hermoromahduksestaan ja masennuksestaan. Hän haastaa misogynian ja sisäistetyn
seksismin. Hän ei suostu vaikenemaan henkilökohtaisimmistakaan kokemuksista. Tämä
on lohdullista, sillä se todistaa, ettemme ole yksin ongelmiemme kanssa. Me voimme
jakaa kokemuksiamme ja auttaa toisiamme.
”Minua pelottaa, että
minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa
olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä
tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti.”
Häpeän aika on vihdoin ohi.
Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Jaana
Kaipiaisen näyttely Rosebudin upouudessa kirjakaupassa (Mariankatu 21, Kruununhaka) 31.7. saakka.
Ateneumin näyttely Inspiraatio
– klassikot ja nykytaide 20.9.2020 saakka havainnollistaa kiinnostavasti,
miten nykytaiteilijat ovat inspiroituneet ikonisista teoksista.
Yksi näyttelyn
taiteilijoista on Aurora Reinhard. https://ateneum.fi/nayttelyt/