Huojuvan tornin ihmeellinen elämä
Hannu
Väisänen on pystyttänyt uuteen romaaniinsa Märkä
turbaani Pariisin La Défensen tornitalojen rykelmään omanlaisensa Nooan
arkin. Sen värikkään asujaimiston hulvaton elämänmeno tuo maailman iholle ja
kasvattaa erilaisuuden sietokykyä.
Keltainen tuntuu olevan sekä kuvataiteilijana että
kirjailijana kunnostautuneen Hannu
Väisäsen omin väri. Hänen edellisen romaaninsa Leimikot jälkeen näppäimistö vaihtui jälkeen kerran
siveltimeen. Taiteilija kertoi tuolloin kieriskelleensä keltaisessa maalissa:
”fantastinen kokemus”. Siitä näyttelyn nimi All
about Yellow.
Nyt on taas kirjan vuoro. Kun hänen uuden romaaninsa
avaa, keltainen leiskahtaa silmille heti sen kansiaukeamalta. Se loimuaa kuin
kirkas auringonpaiste, vaikka episodiromaanin nimi Märkä turbaani (Otava) viittaakin sadesäähän. Vettäkin kyllä saadaan
saavikaupalla kirjan hurjassa loppupyörityksessä.
Väisäsen notkea kynä koukuttaa heti mukaansa, ja lukija
saa olla tarkkana, jotta pysyy hänen moniin suuntiin vihjaavien kommenttiensa
ja huomioidensa kyydissä. Tuntuu kuin valkoinen paperi tai näyttöruutu tarjoaisi
hänelle leikkikentän, jolla ajatukset ja mielleyhtymät saavat vapaasi
poukkoilla ja temmeltää.
Romaanin leikkikenttä on Pariisin laidalla sijaitsevan,
öljyfirmojen ja pankkien pääkonttoreiden kansoittaman kaupunginosan tornitalo nimeltään
Eevan torni. Aatamiakin suunniteltiin, mutta toistaiseksi sitä ei ole näkynyt.
Eevan ”kymmenen ensimmäistä
kerrosta kätkee sisäänsä kaikenlaisia talousrikoksia ja maisemakonttoreita ja
tehorannekkeitaan tarkastelevia, kaiken salaavia miehiä ja naisia”.
Toisin on laita seuraavissa 27 kerroksessa. Niissä asuvat
monenlaiset eri kansallisuutta edustavat persoonallisuudet ovat perillä
toistensa salaisuuksista. Ja jolleivät ole, ottavat niistä tavalla tai toisella
selvää.
Utelias ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettu
13-vuotias Anatole-poika, kirjan päähenkilö, toimii valppaana oppaana ja
perehdyttää lukijan talon tapoihin sekä sen omalaatuiseen henkilögalleriaan.
Vartiopaikallaan tornin sisääntuloaulassa hän seuraa,
miten aulan suuret peilit pyydystävät pinnoilleen värikkäitä saaliita. Yksi
heistä on tyköistuvaan moniväriseen moottoripyörähaalariin pukeutunut Ernestus
Rentel. Hänen sotisovastaan peilit eivät innostu:
”Kun uroskalkkuna
on puettu mateen nahkaa muistuttavaan tiukkaan haalariin, joka aina vaikuttaa
siltä kuin se olisi vedetty päälle väärin päin, jopa Eevan tornin paljon
nähneet peilit vääntyilevät ja yrittävät irrota kuvajaisestaan.”
 |
| Hannu Väisäsen asuu nykyisin Ranskassa. Hänellä on koti sekä pariisilaisessa tornitalossa että entisessä pappilassa maaseudulla. Kuva: Paula Kukkonen |
Kuin muistona menneestä La Défensen aukiolle,
tornitalojen katveeseen tarpeettomana unohtunut vanha karuselli on
hämmentyneenä pysähtynyt ihmettelemään nykyistä maailmanmenoa, pilvenpiirtäjien
lasiseinien välkettä ja niissä vilistäviä pörssikurssien numerolitanioita.
Lähistöllä sijaitseva Boulognen metsikkö sen sijaan
poikkeaa täysin taivaaseen kurottelevien pystysuorien linjojen arkkitehtuurista
ja vilinästä. Se ”tavoitteli levolleen
asettuneen maiseman olemusta”. Mutta asiaan tarkemmin perehtyneet tietävät,
että tämä on vain silmänlumetta.
Eevan tornin harmaasilmäinen, Bentleyllä huristeleva mies
on huomannut, että näennäisen levollisen puiston ajoreiteillä kurvaillessa saattaa
kohdata odottamattomia näkyjä ja kokea ainutlaatuisia elämyksiä. Neitsyen lähteeltä hän löytää majaa
pitävän tyttöjoukon, joka on pukeutunut tekoturkkeihin, joiden takapuoleen on ommeltu
punavalkea ketun häntä.
 |
| Kuva: Hannele Salminen |
Tuona kevätyönä, kukkivien itkupajujen tuoksuessa, tunnollinen
tilinpitäjä unohtaa numeronsa ja rakastuu suin päin brasilialaiseen
kettunarttuun Raposinhaan, jonka sukupuolta ei tiedetty. Onko sillä niin väliä?
Rakkaus ei kuitenkaan saa täyttymystään Bois de Boulognen
lehvästön kätköissä, joten harmaasilmäinen mies alkaa taas laskea. Tällä kertaa
ravaamalla Eevan tornin rappusia ja varmistamalla päivittäin, että portaiden
luku pysyy samana: 666 askellusta. Tutustuttuaan harmaasilmäiseen mieheen
paremmin Anatole ymmärtää, että meillä jokaisella on oma lukumme.
Myös tornissa tunteet jylläävät, ja rakkaus saa senkin
uumenissa monenmoisia kolhuja ja lommoja. Anatolen ihailema, parfymoitu Nizzan
tyttö, neiti Nicole, hoitaa praktiikkaansa 27. kerroksen huoneistossaan. ”Hänen pitkät silmäripsensä olisivat voineet
litistää keskikokoisen ministerin.”
Kun moralistit viimein onnistuvat karkottamaan talosta viehkeän
”nettihuora” Nicolen, hänen myötään tornista katoaa monta rakkauden täyttymystä
ja se jää lukuisia eksoottisia tuoksuja köyhemmäksi.
Kreikan ruhjoma rakkaus puolestaan karkottaa pettyneen
rouva Talochen ja kruunaa hänet päivittäin erilaisella litimärällä turbaanilla.
Mitä kaikkea intohimo ja ennen kaikkea sen katkera loppu voivatkaan saada
aikaan! Hannu Väisänen tarkastelee epätäydellistä laumaansa myötätunnolla,
tarkalla psykologisella silmällä ja lämpimällä huumorilla.
Märän turbaanin puolessavälissä
sen katras on jo tullut lukijalle tutuksi. Tornin asukkaat piipahtelevat
toistensa tarinoissa, ja niistä syntyy moniulotteinen kaleidoskooppi meistä
ihmisistä ja elämisen ehdoista.
Asukkaat kokoontuvat vuosittain Naapurijuhliin tutustumaan lähemmin toisiinsa ja puhaltamaan ytyä
tornin aika ajoin rakoilevaan yhteishenkeen. Šiioja ja sunneja tämä ei tosin
koske, sillä riita profeetan oikeasta perillisestä on vielä ratkaisematta.
Niinpä he käyvät juhlissa vuorovuosin.
 |
| Tuulevi Sivunen: Ukkosmyrsky |
Teoksen päättävässä Sähkökatkos-tarinassa
taivas repeää, ja ukkonen riehuu ”kuin
suuri juopunut retku, jota on juuri loukattu”. Myrsky ravistelee
raivokkaasti La Défensen torneja ja rummuttaa niitä rajulla rankkasateella. ”Milloin se otti ylleen vihaisen mullahin, milloin
amerikkalaisen metodistisaarnaajan kaavun ja takoi kiihkeät teesinsä tornien
katoille.”
Kun modernin maailman meno hyytyy ja tornit pimenevät
kerros kerrokselta, aukion vanha karuselli huomaa hetkensä koittaneen. Jostain
ihmeen lähteestä se imaisee sähköä ja lonksahtaa käyntiin, alkaa pyöriä vimmatusti
välkytellen erivärisiä valojaan. ”Jonkinlainen
kansalaistottelemattomuus ja ilon anarkia näyttivät pyörittävän karusellia.”
Karusellin paikallaan laukkaavien hevosten ja Tuhkimon
kurpitsavaunujen pyörivässä karavaanissa, pienen turkoosinvärisen
sukellusveneen uumenissa unelmat elävät. Anatole on myrskyä uhmaten rynnännyt
karusellille ja ryöminyt sukellusveneen sisään odottamaan ihastustaan, oliivisilmäistä
Saharia. Kenties rakkaus siivittää hänetkin myrskyn silmästä turvaan sovitulle kohtaamispaikalle.
Hannu Väisänen taikoo jälleen ilmeikkäällä kielellään
ankean arjen välkkyväksi ilon ja toivon karuselliksi. Sen kyydissä on hyvä
olla.
Tuulevi
Sivunen: www.tuuleviart.fi