Ei päämäärä vaan liike
Tommi
Kinnunen tempaa ainutlaatuisella eläytymiskyvyllään lukijan mukaan Norjan
vankileiriltä Suomeen palaavien naisten raastavalle vaellukselle. Romaanissa Ei kertonut katuvansa paluuta entiseen
ei ole, mutta naiset löytävät matkan varrelta jotain parempaa: oman itsensä.
”Vaikka vaellus oli ollut pelottava, tunsi
hän olleensa siellä enemmän turvassa kuin siellä, minne oli menossa.”
 |
| Martti Ruokosen oivallisesti suunnittelema kirjan kansi. |
Irene kurkottelee naisten selkien takaa, näkisikö Klausista
vielä vilahduksen Norjanmeren rannikolla Narvikin satamassa.
Sota alkoi olla lopuillaan
keväällä 1945, Lappi oli tuhottu ja viimeiset perääntyneet sotilaat kuljetetaan
risteilyaluksella puolustamaan Berliiniä. Naisia ei oteta enää kyytiin, vain
vatsassa potkiva sakemanni kelpasi pääsylipuksi.
Tommi
Kinnunen loihtii kertomuksensa niin eläviksi, että henkilöihin samastuu muitta
mutkitta ja vaihtuvat maisemat näkee mielessään elävinä kuvina. Tämän kirjailija
on vakuuttavasi osoittanut jo kolmessa edellisessä palkitussa romaanissaan Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti.
Uusin teos Ei kertonut katuvansa
(WSOY) jatkaa komeaa linjaa.
Kun Suomen aseveljeys Saksan kanssa päättyi, myös työn
perässä lähteneiden, parempaa elämää saksalaisten sotilaiden luota etsineiden
naisten asema muuttui. Pyykkäreitä, kirjureita, pesijöitä ja muonittajia ei
enää tarvittu.
Vanha sairaanhoitaja Aili on parhaansa mukaan hoitanut haavoittuneita
ja sirpaleiden pirstomia sotilaita. Sairastuvassa hän oli kuullut, ”miten elämä huutaa kuollessaan”
yrittäessään lievittää mätänevään jalantynkäänsä menehtyvän sotilaan
kärsimyksiä.
Silti hänestäkin tulee halveksittu saksalaisten huora,
jota odottaa vankileiri Hangossa. Kuin ihmeen kaupalla Irene, Aili, Siiri, Katri
ja Veera saavat kuitenkin mahdollisuuden paeta vankikuljetuksesta.
Alkaa epätoivoinen vaellus loputtomien korpien ja
poltetun Lapin läpi kohti kotia – jos sellainen vielä oli olemassa. Naisten
kuolemanpelko muuttuu elämänpeloksi: mikä taipaleen päässä odottaa? Olisiko
mahdollista jatkaa kuin tällaista elämänmutkaa ei olisi ollutkaan?
Irene ei tunne kuuluvansa joukkoon, joka lähti työn
perässä saksalaisten mukaan, vaikka olikin kanttiinissa työskennellyt. Hänellä
oli hetken aikaa ollut Klaus, joka tarjosi sitä, mitä hänen
kanttoriaviomiehensä Kaarlo ei enää pitkään aikaan ollut antanut: läheisyyttä
ja inhimillistä kosketusta.
Suoraviivaisen kerronnan katkaisevat aika ajoin takaumat
Irenen muistellessa entistä elämäänsä, miten kaikki haaleni, ja ilo katosi:
”Milloin tämä elämä
muuttui? Minne katosi se villitukkainen urkuriharjoittelija, joka nuoren
tytönhupakon tullessa illalla tuomiokirkkoon varmisti ensin, näkyikö opettajia
missään, ja vaihtoi sitten virren Offenbachiin syntiseen tanssiin?
Nälkä ja kylmyys piinaavat elämän ja kuoleman välitilassa
vaeltavia naisia. Yksi väärä askel, niin miina olisi tehnyt vaelluksesta lopun.
Eniten kuitenkin sattuu, kun korpeen polttamatta unohtuneen töllin isäntä ajaa
yön selkään vaimonsa säälistä tupaan ottaneet keripäät: ”Huorat!”.
Jotkut jakavat vähästään. Tarjoavat palaneen talon
raunioista kyhätyssä leivinuunissa paistettuja rieskoja, puukon ja
tulitikkuaskin: ”Näitä varmasti
tarvitsette vielä”. Harvinainen mahdollisuus saunoa kirvoittaa vaeltajien
mielet avoimiksi. Kaikilla on tähänastinen elämänpolkunsa, eikä se kenelläkään
ole ollut helppo. ”Mies kaatui, ja piti
hankkia lapselle leipää.”
 |
| Tommi Kinnusen kirjoja on käännetty yli 20 kielelle. Kuva: Joonas Brandt |
Kinnusen taipuisa kieli kuljettaa tarinaa niin elävästi,
että erämaan tuntu on käsin kosketeltava ja henkilöiden lyhyiden, ilmeikkäiden puheenparsien
rivien välit paljastavat sanoja enemmän. Vaimea huumorikin vilahtaa: ”Mikäs tässä. On tainnut elämässä olla
nätimpiäkin kohtia”.
Vähitellen naiset uskaltavat myös pohtia syyllisyyttään sodan
kauheuksiin, joista tietoja oli alkanut tihkua yhä enemmän, omin silminkin he
olivat niitä todistaneet.
Vaikka he itse eivät pahuuteen olleetkaan
osallistuneet työskennellessään saksan armeijan kanttiineissa, pesuloissa, esikunnissa
ja muualla, he olivat omalta osaltaan mahdollistaneet julmuudet.
Hyvä kirjallisuus vie pois arjesta, upottaa outoihin
maailmoihin kokemaan asioita, joita ei kuvitellut olevan olemassakaan. Silloin käy kuten Irenelle loputtomalta
tuntuvalla vaelluksella: mieli alkaa askarrella muistojen parissa, avata alitajuntaan
lukittuja kokemuksia ja tunteita.
”Ajatuksilla oli
kaikki maailman tila ja aika, ja ne alkoivat rönsyillä ja tuntua todemmilta
kuin todellisuus itse.” Kunnes uupumus pyyhkii ne pois, ja jäljelle jää
vain raahautuminen eteenpäin maisemassa, joka tuntuu pysähtyneen paikoilleen.
Ilo ruhjottuun Rovaniemeen saapumisesta tukahtuu alkuunsa
kylmäävään näkyyn. Kulkueen kärjessä kompastelee nuori, alaston, tervattu nainen,
jonka päälaki on ajettu kaljuksi. Sylissään hän pitelee alle vuoden ikäistä
vauvaa, jonka päätä hän suojelee painamalla sitä tiukasti itseään vasten.
Herjat ja kiroukset saattelevat onnetonta. Raunioina
olivat paitsi talot myös ihmisten mielet. ”He
olivat nähneet liikaa ja kokeneet asioita, jotka olivat tarttuneet heidän
mieliinsä kiinni ja vääntäneet ne tuntemattomiksi, yhtä pelottavaksi kuin sota
itse.”
 |
| Näkymä Rovaniemen asemaravintolan ikkunasta. SA-KUVA |
Tänne ei voinut jäädä, joten on jatkettava matkaa, jolla
naisten tiet viimein erkanevat. Siiri nostaa ylpeästi klanitun päänsä ja
saapastelee kohti kotiaan Kemissä. Hän on oivaltanut, että elämän voi rakentaa
omanlaisekseen, jos vain haluaa. ”Kotiin
päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään
ei syytetty.”
Kinnunen kiristää kertomuksen jännitteen hetkeen, johon
tulevaisuus tiivistyy. Kysymykseen ”Kuka
siellä on? Irenellä ei enää ole vastausta. Vaikkei hän tiedä, mitä haluaa, vaelluksen
mittaan hänelle on valjennut, mitä hän ei halua. ”Hän oli etsinyt oman itsensä reunoja, ja nyt hänestä tuntui, että ne
olivat löytyneet”.
Ennen kuin Irene katoaa viileän metsän siimekseen, ”aurinko ehtii painaa hänen varjonsa maan
kanervaiseen pintaan”. Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee elämän
pahimpiakin särmiä sileämmiksi, ymmärtää henkilöitään ja antaa heille anteeksi.
Vaikuttava, vavahduttava psykologinen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa johdattaa perimmäisen
kysymyksen äärelle: Miten olla ihminen ihmiselle?