Éric Vuillard: 14. heinäkuuta

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

Tuntuu kuin Éric Vuillard olisi ollut itse mukana historiallisessa Bastiljin valtauksessa, sillä niin elävästi hän kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen käynnistänyttä tapahtumasarjaa teoksessaan 14. heinäkuuta.

”Kertomus ei ole sepitettä, vaan kaikki nimet, tapahtumat ja pienetkin detaljit löytyvät arkistojen kätköistä.”

Näin kirjoittaa Érik Vuillardin kirjan 14. heinäkuuta (Siltala) kääntäjä Lotta Toivanen saatesanoissaan. Hän on suomentanut myös Vuillardin edellisen, Ranskan Goncourt-palkinnon voittaneen teoksen Päiväkäsky. Toivanen palkittiin sen korkeatasoisesta käännöksestä J.A. Hollo -palkinnolla viime vuonna.

Uudessa teoksessaan Vuillard tempaa lukijan vauhdilla mukaan historian saranakohtaan, jonka jälkeen maailma ei enää ollut ennallaan. Tapahtumien melskeessä Bastiljin keskiaikainen linnoitus, jonka rakentaminen oli kestänyt 12 vuotta, tuhottiin päivässä 14. heinäkuuta 1789.

Vuillard höystää kertomustaan lukuisilla arkistojen kätköistä penkomillaan historiallisilla yksityiskohdilla. Hän siirtyy notkeasti tyylilajista toiseen, yltyy puhekielestä ja kaskuista suorastaan runolliseksi. Hän luettelee henkilöiden nimiä, ammatteja ja asuinpaikkoja hengästyttävään tahtiin antaessaan kasvot ja äänen tavallisille, sorretuille ihmisille.

Ranskassa riehui noihin aikoihin nälänhätä. Työläisiä ja työttömiä kuoli nälkään, mutta etuoikeutettu porvaristo vaurastui siirtomaiden ja teollisuuden tuotoilla. Ranska oli vararikon partaalla, silti pörssissä keinoteltiin valtionlainoilla. Kansan ääntä ei haluttu kuulla, eikä sitä huolittu säätykokoukseen. Ristiriita oli räikeä.

Kun kuninkaallisen tapettitehtaan omistaja Jean-Babtiste Réveillon ilmoittaa huhtikuussa alentavansa työntekijöidensä palkkoja, kansan raivo kiehahtaa yli äyräiden. Väkijoukko valtaa tehtailijan suuruudenhullun palatsin Folie Titonin ja panee sen tuusannuuskaksi. Kolmas sääty testaa lihaksiaan, katsoo, miten pitkälle se voi mennä.

Kuninkaan hovissa Versailles’ssa, parinkymmenen kilometrin päässä Pariisista, törsäilevä elostelu jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuningas Ludvig XVI metsästelee kuten yleensä ja kuningatar Marie-Antoinette pelehtii palatsissa rakastajansa ruotsalaiskreivi Axel von Fersenin kanssa.

Érik Vuillard on palkittu ranskalai-
nen kirjailija. Kuva: Melania Avanzato

Vuillard myöntää, että hänen (ilkkuen) luettelemiaan hovin ylenpalttisia tapoja voisi luulla absurdiksi sepitteeksi. Ne ovat kuitenkin surullisen totta. ”Kuninkaan makuuhuoneessa on neljä kellomestaria, joista yhden tehtävänä on pelkästään vetää aamuisin hallitsijan rannekello.”

Pariisissa köyhälistö on vaihtanut raatamisen kiivailuksi. Kaduilla huudetaan ja kiroillaan, kapakoissa kilistellään tuoppeja ja pidetään palopuheita. Nuori asianajaja Camille Desmoulins nousee Foy-kahvilan pöydälle ja pitää ensimmäisen puheensa.

Vaikka hän änkyttää, sanat uppoavat kuulijoihin ja valavat uskoa: ”Kaukana kielen menueteista ne antavat merkin, joka on käsittämätön mutta jonka kaikki silti ymmärtävät. Hän puhuu tavallisen ihmisen sanoilla”.

Kymmentuhatpäinen väkijoukko ryöstää Invalidisairaalan varastosta aseita, joilla puolustautua kuninkaan joukkoja vastaan. Kaiken sekasorron ja melskeen yläpuolella Bastiljin linnoitus kohoaa vallan synkkänä monumenttina kahdeksan torninsa ja kolme metriä paksun yhdysmuurinsa suojelemana.

Aikakirjojen mukaan lähes puolet kaupungin asukkaista, likimain kaksisataatuhatta henkeä velloi Bastiljin ympärillä 18. heinäkuuta. Koska kaikille ei riittänyt kivääreitä, neuvokkaat valtaajat tempaisivat verhotangon keihääkseen tai tuolinjalan kepakoksi.  Paremman puutteessa korkkiruuvikin kelpasi aseeksi.

Jean-Pierre Louis Laurent Hovelin maalaus
Bastiljin valtauksesta.

Vuillard tunnustaa, ettei tiedä, mitä heinäkuun 14. päivänä oikeastaan tapahtui. Säilyneet aikalaisselostukset ovat puutteellisia, paisuteltuja jopa vääristeltyjä. Miten siis kertoa siitä, mistä ei ole tietoa?

Vuillard on ratkaissut ongelman ravitsemalla mielikuvitustaan arkistojen löydöillä. Hän on sulautunut nimettömään väkijoukkoon, eläytynyt valtaajien kohtaloihin ja päätellyt asioita ”lukumääristä, turuilla ja toreilla kerrotuista kaskuista, taskunpohjalta löytyneistä esineistä, …”. Hän kutsuu meidät mukaan valtaukseen:

”Kuvitelkaa synkkä myrskytaivas, hiostava länsituuli, kasvoihin liimautuvat hiukset, silmiä ärsyttävä pöly, mutta ennen kaikkea: kuvitelkaa tuo väkijoukko ojanpientareilla, talojen ikkunoissa, puissa, katoilla, kaikkialla.”

Näin pitää historiasta kirjoittaa: on herätettävä mennyt henkiin niin elävästi, että lukijan ajantaju katoaa ja hän uppoutuu kertomukseen kuin jännittävään elokuvaan. Vuillard vyöryttää linnoituksen valtauksen kirjansa sivuille niin autenttisesti, että näen hänet ryntäämässä etujoukoissa kohti Bastiljin portteja talikko tanassa.

Kun Lotta Toivanen tapasi Érick Vuillardin Helsingissä lokakuussa 2019, hän ”totesi kirjoittavansa nykyajasta historian kautta”. Tämä luo Vuillardin teokseen uuden ulottuvuuden. Historia toistaa itseään, joten siitä voi oppia.

Panssarivaunuja Myanmarin Yangonissa
14. helmikuuta 2021.

Ranskan suuresta vallankumouksesta alkoi uusi aika, joka toi muassaan ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteen. Nyt näitä perusarvoja horjutetaan jälleen monin paikoin: Hong Kongissa, Myanmarissa, Venäjällä, Euroopassakin. Heinäkuun 14. päivän tapahtumat ovat surullisen ajankohtaisia tälläkin hetkellä.

Éric Vuillard: 14. heinäkuuta

(14. Juillet). Ranskasta suomentanut  Lotta Toivanen. Siltala, 2021. 206 s.