Ahmat veivät miehen
Kesti
neljännesvuosisadan, ennen kuin Antti Leinonen hyväksyttiin kuhmolaisen
ahmayhteisön jäseneksi. Palkittu luotokuvaaja paljastaa upeasti kuvitetussa
teoksessaan Mies ja ahma, miten
hänestä ja Hemmosta tuli sydänystävät.
Kansikuvapojat Antti ja Hemmo. |
Kuvatessaan karhuja toukokuussa 1986 Antti Leinonen kohtasi ensimmäisen kerran ahman. Kun hän saman vuoden heinäkuussa näki, miten haaskalta tyytyväisenä palaava ahma heitti innoissaan kuperkeikan, rakkaus syttyi ensi pyörähdyksellä. Näihin salaperäisiin otuksiin oli tutustuttava lähemmin.
Helpommin sanottu kuin tehty. Suurin maalla elävä näätäeläin on vikkelä ja äärimmäisen varovainen ihmisten suhteen.
Useita vuosia
kului, eikä Leinonen yrityksistään huolimatta nähnyt ahmoista kuin muutaman tuuhean
hännän heilahduksen. Selväksi tuli, että ahmakuvien metsästys vaati sinnikkyyttä
ja intohimoa.
Pienessä kuvauskopissa vietetty aika ei kuitenkaan mennyt
hukkaan. Ahmat tottuivat vähitellen reviirillään hiippailevaan kaksijalkaiseen.
Syöteillä, talinpaloilla ja haaskoilla, oli oma osansa ystävyyden luomisessa.
Ensimmäisen läheisen tuttavuuden Leinonen solmi
Valkokulmaksi ristimänsä ahman kanssa, joka pesueineen majaili läheisen
Kalliolammen luolissa. Vähitellen tuttavuus lämpeni siihen pisteeseen, että
pyyntiretkille lähtiessään Valkokulma jätti poikueensa Antin huomaan, koska
uskoi, että lapsenpiialla olisi pennuille apetta tarpeen vaatiessa.
Kuvauskin alkoi tuottaa tuloksia. Leinonen onnistui
tallentamaan ahman kauniissa iltavalossa kaatuneen kelon päällä kiipeilemässä. ”Ahman
maa” voitti Vuoden luontokuva 1998 -palkinnon. ”Siitä saatu rahapalkkio olikin
välttämätön, jotta pystyin jatkamaan kuvauksia”, Leinonen tunnustaa kirjassaan.
Leinonen oli vihdoin, vuosien sinnikkään yrittämisen
jälkeen, päässyt ahmapiireihin. Valkokulman Täplis-pojasta tuli Antin
vakituinen seuralainen metsäreissuille. Se ei huolinut talinpaloja, mutta kuljetti
varmuuden vuoksi terävissä hampaissaan potkanpalaa reissumiesten matkaevääksi.
Kun Antti levähti, Täplis huilasi hänen vierellään.
Valkokulman puoliso Tumma ihailee auringonlaskua.
Yhtenä harvoista suomalaiskuvaajista Leinonen on päässyt
valokuvillaan kansainväliseen National
Geographic -lehteen. Kun saksalainen filmiryhmä näki hänen ahmakuviaan, se
halusi tehdä elokuvan ahmasta ja miehestä. Filmiryhmä saapui Suomeen kesällä
2004 ja viipyi pari kuukautta.
Valkokulman pennut Täplis ja sen kaksoisveli Veli
osallistuivat innokkaasti filmin tekoon. ”Ne purivat poikki hälyttimen johtoja
ja kuljettivat mikrofoneja ja muita kuvaustarvikkeita metsään.” Veljekset varmaan
suunnittelivat haastattelevansa ja kuvaavansa kavereitaankin ohjelmaan.
Täpliksestä ja sen vuotta nuoremmasta veljestä Hemmostakin
tuli ylimmät ystävät. Jäätynyt Kalliolampi tarjosi niille mainion peuhu- ja
painipaikan. Sisartaan Himmua ne eivät huolineet mukaan poikien leikkeihin. Sen
sijaan Täplis tutustutti Hemmon ystäväänsä Anttiin.
Hemmo venyttelee.
Kaikki ei kuitenkaan aina sujunut kuin Strömsössä. Kun
Leinonen huomasi Metsähallituksen salaa aloittelevan hakkuita kiistanalaisella
ahmametsällä, hän vei asian eteenpäin. Sen seurauksena hänet mustamaalattiin
Luonto-Liiton urkkijaksi, ”jonka elämä tullaan tekemään hankalaksi” ja hänen
kuvauslupansa yritettiin valheilla estää. Leinonen otti tämän kunniana. Nykyään
osa vanhaa ahmametsää on suojeltu.
Kun tutut ahmat katosivat kesän 2007 jälkeen, Leinonen
kadotti erityisen mielenkiintonsa ahmoihin. Hän tiesi, miten paljon työtä uuden
luottamussuhteen rakentaminen epäluuloisten elikoiden kanssa vaatisi. Häntä ei
pienessä kuvauskojussa istuskelukaan enää houkuttanut. Iän mukanaan tuomaa
mukavuudenhalua kenties, Leinonen tuumasi.
Kuvausreissut kuitenkin jatkuivat. Upeat maisemat, karhut,
korppien huimat ilmaleikit, punapäiset palokärjet lumisessa metsässä ja
satunnaiset ahmat tarjosivat silmänruokaa ja kuvauskohteita. Tunnelmalliset laavuyöt
tähtitaivaan alla nuotion hehkussa kuuluvat Leinosen elämän hienoimpiin
kokemuksiin.
”Ahmojen aika” tuntui päättyneen, kunnes vuonna 2019
Leinonen koki elämänsä yllätyksen. Kesyn oloinen ahma alkoi liikuskella hänen
mökkinsä liepeillä. Sen käytös ja vanhat digi- ja valokuvat paljastivat, että
ahma oli kuin olikin vanha tuttu Hemmo! Kolmentoista vuoden tauon jälkeen Hemmo
oli tullut tapaamaan entistä lapsenpiikaansa.
Antti ja Hemmo jatkoivat siitä, mihin olivat vuonna 2005
jääneet. Hemmo omi lempipaikoikseen mökin kuistin ja portaat. Päiväunet se nukkui
pihapöydällä ja yöksi hyyryläinen kömpi ”luolaansa” mökin alle.
Ukkojen aamupalaveri.
Ahmat ovat uteliaita ja leikkisiä, minkä Hemmo todisti
puuhastelemalla ahkerasti mökin ympärillä. Kuistin räsymatto sai päivittäin kovaa
kyytiä ahman terävissä kynsissä. Isännän saappaat Hemmo sisustusvimmassaan
raahasi kuistilta keskelle pihamaata. Vaikka Hemmon puuhia oli hauska seurata,
kuistilta toisinaan kuulunut öinen kolina ei liiemmin ilahduttanut mökin muita
asukkaita.
Ahmat ovat tuntevia ja ”ajattelevia” olentoja. Niiden
nimi johtaa harhaan, sillä ne eivät ole suursyömäreitä, ahmatteja. Ahmat vain varastoivat
ruokaa kätköihinsä pahan päivän varalle ja pentujensa ravinnoksi. Valkokulma
oli tässä puuhassa erityisen taitava, niinpä ”superäiti” kasvatti kaikkiaan 12
pentua maailmaan seitsemän vuoden aikana.
Nykyään ahmoja asustaa maapallon laajalla pohjoisella
alueella parisenkymmentä tuhatta yksilöä. Ne ovat sopeutuneet karuihin oloihin
fyysisten ominaisuuksiensa ja luontaisen peräänantamattomuutensa ansiosta. Kun
ahmat rauhoitettiin Suomessa vuonna 1982, niiden kanta alkoi elpyä ja siihen
kuuluu nykyisin vajaat 400 yksilöä.
Leinonen on silti huolissaan katoavista ahmametsistä ja luonnonmetsien
jatkuvasta hävityksestä. Metsänhoito tarkoittaa hänen mukaansa käytännössä
metsän saattohoitoa ylimitoitetun metsäteollisuuden tarpeisiin.
Antti Leinonen suree myös ihmisten ja luonnoneläinten
välillä ammottavaa kuilua. Railo aukeaa suuremmassakin mittakaavassa.
Ajattelija ja kirjailija Leena Krohn
varoittaa tästä uudessa esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi".
Antti, Valkokulma, Täplis ja Hemmo onnistuivat
rakentamaan sillan kuilun yli molemminpuolisen luottamuksen voimin. Tehkäämme
samoin. Se on koko luomakunnan – ja meidän sen osana – pelastus.
Antti
Leinonen: Mies ja ahma. Minerva.
2021. 178 s.