Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo

Lukemisen korkea veisu

Hannu Mäkelälle painettu kirja on aina ollut itsestään selvyys ja kulttuurin keskeisin väline. Teoksessaan Lukemisen ilo hän kertoo henkilökohtaisesta matkastaan kirjojen ihmemaassa ja paljastaa, miksi yhä rakastaa kirjoja.

”Kirjaan minulla on hellä suhde: olemme sen kanssa kaksistaan, ja maailma sulkeutuu ympäriltä.”  (Pate Mustajärvi)

Vincent van Goghin tunnel-
mallinen maalaus kannessa.

Kirjailijan, taiteen akateemikon Hannu Mäkelän taival lukijana alkoi jo varhain, kun hänen kansakoulunopettajaäitinsä perehdytti hänet kirjaimiin kaksivuotiaana. Viisivuotiaana Hannu luki ensimmäisen kirjansa Marsin matka, eikä meno ole sen jälkeen hidastunut.

Kirjat osoittautuivat jo varhain pelastusrenkaaksi yksinhuoltajaperheen puutteen leimaamassa kodissa Kalliossa. ”Kun rahaa ei ollut, sitä ei ollut, minkä äiti kerran näytti avaamalla käsilaukkunsa ja tyhjentämällä sen sisällön itkien pöydälle. Ei lantin lanttia.”

Äiti uskoi kuitenkin kirjallisuuden voimaan, ja kotiin hankittiin kaikesta huolimatta kirjoja. Vaikkei maallista mammonaa ollut, muori oivalsi, että lukijan elämä on silti rikas. Kirjallisuus antaa niin paljon ja on kaikkien ulottuvilla. Teoksessaan Lukemisen ilo (Kirjapaja) Hannu Mäkelä kertoo lukijalle kuin ystävälleen monipuolisesta, pitkästä matkastaan kirjojen parissa.

Mahtavasta kivilinnasta, Kallion kirjastosta, tuli luonnollisesti Mäkelän kirjallisen kasvatuksen kehto. Veikko Huovisen ja Charles Dickensin ohella suosikkikirjailijaksi nousi Aleksis Kivi. Heitä seurasivat T.S. Elliot, Eeva-Liisa Manner ja Paavo Haavikko, idoli, jonka alaisena Mäkelä työskenteli pitkään Otavassa.

Toisessa kauniissa kulttuurikehdossa, Helsingin vanhassa pääkirjastossa Rikhardinkadulla, Mäkelä vieraili usein tapaamassa ystäväänsä Bo Carpelania, joka kirjallisen työnsä ohella toimi sen apulaisjohtajana. Kaksi Finlandia-palkintoa voittanut Carpelan kirjoitti juhlarunon remontoidulle ”yliopistolleen”, ” jossa jälleen voin ujuttautua kirjojen hyvään hiljaisuuteen”.

Antikvariaatit ansaitsevat itsestään selvästi Lukemisen ilossa oman lukunsa. Mäkelä suree kirjallisuuden viihteellistymistä: ”Jos useat kirjakaupat ovat jo lähes unohtaneet kulttuurivelvoitteensa ja kirjojen menneisyyden ja historian, antikvariaatit säilyttävät niitä vielä”.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut ja
toimittanut yli kaksisataa teosta.
Kuva: Uzi Varon

Vanhojen kirjojen taikaa Mäkelä löytää yhä Kruununhaan legendaarisesta Laterna Magicasta. Sen tiiliseiniä komistavat kirjojen ohella vaihtuvat taidenäyttelyt, ja paikalla järjestetään myös monenlaista kulttuuritoimintaa. Gallerian suosituimman tilan lattiana komeilee 1.8 miljardia vuotta vanha peruskallio.

Mäkelän tuhannen kirjan kokoelman rakkaimmat eepokset löytyvät hänen makuuhuoneestaan. Siellä lepää monia klassikoita, joihin voi aina palata, sillä ne eivät lukemalla tyhjene vaan niistä löytyy aina uusia ulottuvuuksia. Italo Calvino totesi tämän sattuvasti: ”Klassikko on kirja, joka ei koskaan lopeta sanottavaansa”.

Joskus Mäkelälle riittää pelkkä kirjan fyysinen läsnäolo, sillä se ”luo tunteen siitä, että maailma on paikallaan ja kirjojen vuosien myötä rakentama ja muodostama minuuteni yhä edelleen koossa”.

Kun katselen kirjahyllyäni, minut valtaa tunne kuin olisin uskollisen ystäväjoukon ympäröimä. Minun ei tarvitse kuin tarttua umpimähkään kirjaan, avata se ja voin upota juttelemaan ystävän kanssa. Joillakin kirjailijoilla on taito luoda lukijalle tunne kuin hän puhuisi suoraan sinulle. Mäkelän mukaan yksi heistä on Tove Jansson. Ilmankos hänen muumeihinsakin on helppo samastua eri puolilla maailmaa.

Joskus kiinnostavaa kirjaa lukiessa hidastan tahtia, ettei se loppuisi liian pian. Suljen teoksen kannen ja jätän sen kesken, sillä haluan jatkaa lukunautintoa myöhemmin. Hyvät kirjat eivät kuitenkaan suostu pysyttelemään kansiensa välissä, vaan ne jatkuvat meissä lukijoissa kuten Mirjam Polkunen on osuvasti todennut.

Outi Heiskanen lahjoitti minulle Kirjain-
lehden kunniaksi vedoksen Lehti.

Mäkelän mielestä painettu kirja on edelleen paras käyttöliittymä. Se ei tarvitse sähköä, sitä ei tarvitse ladata eikä se katoa sähköisten tiedostojen tavoin eetteriin, kun sähkökatkos yllättää. Fyysinen kirja ei katoa minnekään, ja se tarvitsee energiakseen vain järjen valoa. Mäkelä vierastaa myös äänikirjoja, joilla on  toki paikkansa tietyissä tilanteissa.

Olen samaa mieltä Mäkelän kanssa siitä, ettei omaa lukemista koskaan voi korvata toisen ihmisen ääni. Tarvitsen omia silmiäni, mieleni puhetta ja keskustelua kirjan kanssa. Haluan myös määrätä lukemisen tahdin itse. Olemme kirjan kanssa kahden, kolmatta pyörää ei tarvita.

Hannu Mäkelä tuo tähän vielä uuden näkökulman: ”Kirjan lukeminen ihan itse, tuo kahdenkeskinen mykkä hiljaisuus sanojen kanssa on luovuutta”.

Yksi Mäkelän rakastamista klassikoista on Suomalaisen modernismin uranuurtaja Eeva-Liisa Manner, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Sen kunniaksi Tammi julkaisee hänen kootut runonsa juhlalaitoksena Kirkas, hämärä, kirkas ja joulukuussa elämäkerran Matka yli vaihtelevien äärten.

Kirjat opettavat, avaavat ovia maailmalle ja omaan mieleen. Lukeminen on silti paljon muutakin, kuten Mäkelä toteaa: ”Parhaimmillaan se on vapaata ja vertaansa vailla olevaa nautintoa lauseista, ajatuksista ja ilmaisuista”.

Millaisia ulottuvuuksia yksikertainen virke voikaan sisältää, kun sen oikein osaa asettaa. Tämän taidon Eeva-Liisa Manner hallitsi: ”Runo on kaiku, joka kuullaan, kun elämä on mykkää”.

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja. Kirjapaja, 2021. 190 s.