Taina Latvala: Torinon enkeli

Naisen haluista ja haluttomuudesta

Taina Latvalan Torinon enkeli -teoksessa taiteilijaresidenssin oudot, paranormaalit ilmiöt luovat maagiset kulissit minäkertojaa piinaavalle kysymykselle: Pitäisikö minun synnyttää lapsi?

Heti alkuun Taina Latvalan romaanin Torinon enkeli (Otava) päähenkilö, nelikymppinen kirjailija, tunnustaa: ”Minusta tuli äiti 24. joulukuuta vuonna 2019. Tuo odottamaton hetki koitti vähän ennen keskiyötä Torinon kaupungissa, kadulla nimeltä Via Montana”.

Ihan tavallisesta synnytyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Äidin ei tarvinnut tuskissaan punnertaa maailmaan limaista, veristä olentoa. Lapsi on syntyessään jo viisivuotias, tummahiuksinen, valkomekkoinen tyttö. Hän vaeltelee Torinon kujilla ja aukioilla vailla varjoa eikä tallennu kameroiden kuviin.

Latvala luo kiinnostavan kontrastin hyvän ja pahan voiman kaupungin, Torinon, maagisen tunnelman ja päähenkilönsä arkisten pulmien ja muistojen välille. Torinon enkelin mystisistä elementeistä ja naisen valintojen pohdinnasta ei synny maagista realismia vaan kiehtovaa vuoropuhelua.

Kertoja kaipaa irtiottoa Helsingin kuvioista ja on sitä varten hankkinut itselleen jouluksi residenssipaikan Torinosta. Ero pitkäaikaisesta avomiehestä, Samista, kaihertaa mielessä. Lopullisen niitin säröilevälle liitolle löi pariskunnan erimielisyys lapsen hankinnasta. Sitä mukaa, kun Samin vauvakuume tavoitteli taivaita, kertojan vauvapelko sai mitä rujoimpia muotoja hänen painajaisissaan.

Taina Latvalan esikoisteos Arvostelukappale
voitti Kalevi Jäntin palkinnon.
Kuva: Tommi Tuomi

Latvala sanallistaa päähenkilönsä tunteita ja mielenliikahduksia tunnistettavasti. Hänen notkea ja elävä kielensä tavoittaa tämän kuvitelmat ja pelot rehellisesti: pelkään kahleita, lihomista, soseita ja vellilautasia. Hän ei halua menettää vastuusta vapaata elämäänsä, liihottelua diskopallojen välkkeessä eikä kohtaamisia Rytmin nurkkapöydässä.

Latvalan kynästä syntyy tuttuun tyyliin myös raadollisen hauskaa tekstiä. Päähenkilö pelkää, ”että lopulta päätyisimme kipeään, repivään eroon ja minusta tulisi vuoroviikoittainen yksinhuoltaja, jonka raskausarvista voisi toteuttaa inhorealistisen valokuvasarjan Kiasmaan”.

Lapsentekoon tarvitaan (yleensä) seksiä. Sitä päähenkilö ei kavahda. Päinvastoin. Torinon enkelin sivuilla tuoksahtaa kiimaneste ja rivien välit kostuvat tuon tuosta. Kertojan ”virtuaaliset soidinmenot” Pohjanmaalla asustavan Subaru-miehen (jolla ei ole edes kirjastokorttia!) kanssa eivät tee hyvää hiipuvalle avoliitolle.

Kun lakeuksien mies tekstaa kertojan ansaitsevan ”piiskaa” piikittelystään, tämä vaihtaa puhelimen dildoon. Hän tunnustaa, että ilman fantasioita hänen seksielämänsä olisi paljon kapeampaa.

Tiina Heiskan teos Fantasy of Violence.

Päästäkseen huipulle kertoja tarvitsee jotain ”rajua”, jota ei ikipäivinä haluaisi käytännössä toteuttaa: ”näissä fantasioissa ei ole mitään muuta vaaraa kuin sidotuksi tulemisen riemu”. Latvalaa voisi teoksen rehellisten seksifantasioiden ansiosta pitää raikkaana kevytversiona Charles Bukowskista.

Kun kertoja törmää Karl Ove Knausgårdin nimeen residenssin vieraskirjassa, hän toteaa, ”miten Knausgårdin lauseitten yllä leijui viiltävä vaaran tuntu”. Hän ihailee, miten taitavasti tämä kirjoissaan tavoittaa tavallisen elämän turvattomuuden.

Entä jos nainen olisi kirjoittanut kuusiosaisen kirjasarjan omasta elämästään? Olisiko kertojan kaltainen nuori nainen – kaiken lisäksi blondi – ollut yhtä uskottava, vakavasti otettava? Tätä blondi pohdiskelee yhdessä residenssin isännän Lorenzon kanssa, joka hurmaa kaikki pelkällä parransängellään.

Keskelle näitä mietteitä lennähtää valkomekkoinen pikkutyttö, tarinoiden äitiään etsivä astraalihahmo Bianca. Kertojasta tulee hetkeksi hänen ”äitinsä”. Moni residenssin asukas kertoo vieraskirjassa nähneensä hänet, muttei ollut onnistunut tallentamaan häntä kamerallaan.

Yksityiskohta Tiina Heiskan teoksesta Cherries.

Kaupungin saasteinen ilma, residenssihuoneen painostava tunnelma ja tytön arvaamaton käytös luovat Torinon enkeliin knausgårdilaista selittämätöntä kauhua. Kertojan tilapäisesti adoptoiman lapsen silmissä välähtää milloin viha, milloin niissä kimmeltää rakkaus.

Torinon enkeli paljastuu jokeriksi, jonka varjopuolen riiviön kynsisakset satuttavat. Kertoja etsii epätoivoissaan Uudesta testamentista neuvoja, miten tytön kanssa tulisi menetellä. Raamatun säkeet eivät kuitenkaan vastauksia tarjoa.

Lorenzo esittelee residenssivieraansa kirjakaupan tilaisuudessa ja lukee hänen isästä ja tyttärestä kertovan novellinsa. Tunnelmallinen tarina saa kuulijoiden silmät kostumaan. Joku yleisön joukosta tiedustelee kirjailijalta, aikooko tämä itse jonain päivänä hankkia lapsia? Residenssikirjailija vastaa miettineensä asiaa paljon.

Taina Latvalan kyydissä viihtyy, oltiinpa sitten viettämässä venetsialaisia Pohjanmaan lakeuksilla tai kipuilemassa residenssissä outojen harhojen piinaamassa Torinossa. Varjoton Biaca jää sen kujille harhailemaan ja etsimään – äitiään.

Taina Latvala: Torinon enkeli. Otava. 2021. 333 s.

Tiina Heiskan näyttely Qu’est ce que tu penses, Séverine? Mitä sinä ajattele Severiné? Galleria AMAssa 3.10. saakka.