Vain unelmilla on siivet
Polly Samson lyö 1960-luvun vapautumisen
ajan alkutahdit elävästi romaanissaan Haaveilijoiden
saari. Leonard Cohen ja Marianne Ihlen eivät olleet ainoita, joiden rakkaus
syttyi ja hiipui Hydralla.
”Näyttää siltä,
ettei kenenkään liitto selviydy Hydrasta.”
Tuskin 18-vuotias Erica saa neuvon kuolevalta äidiltään.”Seikkaile vähän, hän sanoi. Uskalla unelmoida.” Tytär ottaa neuvosta vaarin ja äitinsä jättämän pienen perinnön turvin hän päättää paeta sodan vaurioittaman tyrannimaisen isänsä kynsistä.
Erican määränpää on selvillä. Äidin ystävätär kirjailija Charmian Clift on kuvannut omaelämäkerrallisessa
teoksessaan Peel me a Lotus perheensä
boheemia elämää Kreikan lumoavalla Hydran saarella. Niinpä Erica veljensä,
poikaystävänsä ja muutaman muun nuoren haaveilijan seurassa suuntaa unelmien
saarelle.
Haaveilijoiden saari (Docendo) pohjaa löyhästi kansainvälisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteisön todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin Hydralla.
Nuoren Erican kasvutarina
luo kiinnostavat kehykset Samsonin eläytyen ohjaamille draamoille, joita
esitetään ”haaveilijoiden teatterissa” jyrkkien vuorten sylissä lepäävällä
hevosenkengän muotoisella rannalla. Samsonin teoksen alkuperäinen nimi on
osuvasti A Theatre of Dreamers.
Tulijat sulautuvat kuin huomaamatta Charmianin ja hänen
kirjailijamiehensä George Johnstonin
ympärillä pyörivään taiteilijoista, kirjailijoista ja sellaisiksi haluavien
muodostamaan hoviin. Joukkue kokoontuu iltaisin Katsíkaksen tavernan pöytien
ääreen.
Ouzoa ja retsinaa kuluu, kun illanistujat, mukana Göran Tunström ja Gregory Corso, väittelevät Dostojevskista,
Rilkestä ja Sartresta. Beat-runoilijoiden Allen
Ginsbergin ja Jack Kerouacin
teokset saavat ansaitsemaansa huomiota.
Charmian yhtyy keskusteluun: ”Ihan hyvä, mutta missä ovat
naisäänet? Miksei ole naispuolisia beat-runoilijoita?”. Vastaus on kylmäävä. ”Kyllä naispuolisiakin beatnikkeja on”,
Corso sanoo ja lyö nyrkkinsä pöytään. ”Ongelmana on, että vanhemmat ovat
teljenneet heidät kaikki laitoksiin, joissa heille annetaan sähkösokkeja.”
Saaren olot ovat alkeelliset, sillä idyllissä ei ole
sähköä eikä juoksevaa vettä. Mukavuuksien puute ei kuitenkaan haittaa haaveilijoita.
Heidän nälkänsä lähtee hedelmillä, ja janonsa sammuu retsinalla. Jasmiinin ja
timjamin seassa ilmassa tuoksuu makea libanonilainen hasis. Yöllisten
alastomien kuutamouintien jälkeen ”hypimme
sängystä toiseen kuin kirput”.
Marianne ja Leonard tavernan pöydän äärellä ystävineen.
Mehevin mustasukaisuusdraama alkaa kehkeytyä, kun
laivasta kapuaa nuori kanadalainen runoilija Leonard Cohen Olivetti laukussaan ja kitara selässään. Norjalaisen
kirjailijan Axel Jensenin ja hänen
vaimonsa Marianne Ihlenin avioliitto
rakoilee jo sopivasti Axelin uskottomuuden vuoksi. Loppu on historiaa.
Samson lomittaa aikatasoja luontevasti. Preesensin käyttö
tuo menneet tapahtumat nykyisyyteen ja luo kiinnostavan kirjallisen kollaasin.
Kerronta on niin elävää ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, että joka kerta kirjan
avatessani tuntuu kuin joku vetäisi minulle tuolin tavernan pöydän alta, ja
toinen kaataisi viiniä lasiini.
Charmian varoittaa Ericaa, ettei tämä rupeaisi ”luovien
nerojen piiaksi”. Itse hän on tähän ajautumassa yhä hankalammaksi käyneen
alkoholisoituneen ja sairaan kirjailijamiehensä vaatimuksesta. Juovuspäissään Charmian
toteaa ilkeästi ”Axelin kouluttaneen Mariannesta Leonardille valmiin muusan”.
Kesän edetessä paratiisin varjot pitenevät. Laiva tuo
hylkäysviestejä, runot jäävät puolitiehen, siveltimet kovettuvat purkeissaan.
Monen haaveilijan mielen valtaa epäilys: Tuleekohan minusta koskaan mitään? ”Kaikkein kurinalaisimmatkin meistä ovat
lakanneet teeskentelemästä, että tekevät töitä.”Ville Väkikankaan maalaus Holy Painter.
Saarelaisten pitkästyminen, syrjähypyt ja niitä seuraavat
mustasukkaisuusdraamat nakertavat idylliä. Jotkut päätyvät toistensa kirjoihin
kuten Charmian Georgen teokseen Closer to
the Sun. Teos ei imartele vaimoa, ja seuraukset ovat kohtalokkaat.
Leonardin ja Mariannen rakkauskaan ei kanna. Samson on
laittanut Leonardin suuhun sanat: ”Miehen
ja naisen välinen suhde on todella hämmentävä asia. Ihan helvetillisen hankala.
Siis eihän se onnistu keneltäkään”.
Kiinnostava vertailukohta Haaveilijoiden saarelle on Madeline
Millerin kirjoittama teos Kirke.
Se vie kreikkalaisten mytologioiden maailmaan, mutta tarkastelee niitä
nykynaisen näkökulmasta. Lukija ei tarvitse kuin ripauksen mielikuvitusta
huomatakseen, etteivät olot muinaistarujen maailmasta ole paljonkaan
muuttuneet.
Hydralla syksy lähestyy, ikkunaluukkuja suljetaan,
aurinkokatokset lepattavat ja vaikeroivat, mieliala laskee, ja väki vähenee. Kirjan
luettuani oloni on haikea ja minusta tuntuu kuin joutuisin hyvästelemään
ystäväjoukon, joka on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa.Polly Samson on kirjojen ohella
tehnyt myös sanoituksia neljälle
ykkösalbumille.
Lähes kuudenkymmenen vuoden kuluttua Erica saa tiedon
Leonardin kuolemasta. Hän kapuaa tämän talolle Hydralla. ”Marmorilaatat kiiltävät satojen vuosien kulutuksesta, valo on puhdasta.”
Mennyt ja nykyinen lomittuvat: ”aivan
kuin kahdeksantoistavuotias minäni kuultaisi ikuisesti nykyhetken ohuen
pintakerroksen alta. Minä muutun, olen sama”.
Moni haaveilija poltti siipensä Hydralla tavoitellessaan
aurinkoa. Erica onnistui lopulta toteuttamaan itseään. Hän kirjoitti ja eli unelmaa,
jota Charmiankin tavoitteli. Kaikesta huolimatta äidin neuvo kantoi: uskalla
unelmoida.
Polly
Samson: Haaveilijoiden saari. (A Theatre of Dreamers.) Suom. Laura Jänisniemi. Docendo. 2021. 365 s.
Ville Välikankaan näyttely Täällä mä oon GalleriaA2:ssa 10.10. saakka.