Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 Mistä on pienet tytöt tehty?

Jos haluat tietää, miten rankkaa tyttönä kasvaminen on ympäristön ja omien odotusten ristipaineessa, lue Anni Ihlbergin Ilonpilaaja. Taidolla kerrottu kasvutarina törmää tyttöyden äärirajoihin ja murtautuu niiden läpi.

”… yhä on tulivuorihetkiä jolloin hän haluaa vain tuhota, pakottaa maailman linjaan sen kanssa miltä hänestä tuntuu, yhtä nyrjähtäneeksi.”

Ilonpilaajan kansi on mainio.

Lotta etsii paikkaansa irtopalana, joka ei sovi kuvioihin, ei koulussa, kotona, jalkapallokentällä eikä rakkaudessa. Ennen kaikkea ilonpilaaja ei sopeudu sosiaalisten pelien kirjoittamattomiin, julmiin lakeihin.

Anni Ihlberg eläytyy täysillä Lotan kujanjuoksuun varhaisteinistä nuoreksi teatterikoululaiseksi esikoisromaanissaan Ilonpilaaja (Tammi). Meille naisoletetuille Lotan kompasteluissa ja vellovissa mielenmaisemissa on paljon tuttua. 

Muille Ihlberg tarjoaa tirkistysaukon syihin, joiden lopputuloksesta synkät tilastot kertovat: nuorten naisten pahoinvointi on huolestuttavasti lisääntynyt.

Ihlbergin dramaturgian opinnot näkyvät omaperäisessä ja ilmeikkäässä äänessä, jolla hän hahmottaa Lotan mielenmaisemaa ja hänen tavassaan kirjoittaa tilanteet ja ihmiset eläviksi. Hän toimii myös lavastajana, jonka kulisseista syntyy vaihtuvia näyttämöitä kertomukselle.

Koulun päättäjäisiltana tytöt aikovat olla vain vähän hiprakassa. ”Jaahas, tytöillä onkin villi ilta tiedossa, Jiri irvaili alkuillasta, tökki lenkkarinsa kärjellä viltille asetettuja siideritölkkejä. Haista sinä tahmatassu vittu, äsähti Lotta.”

Suutuspäissään Lotta ostaa tutulta abiturientilta absinttipullon näyttääkseen, että on vapaa tekemään mitä haluaa, ettei ole kiltteytensä vanki. Eihän siitä hyvää seuraa: ”… hän sai kuulla tarvinneensa apua housujen pukemisessa käytyään holtittomalla puskapissalla …”  Pojan känniselle kohellukselle olisi vain naureskeltu, mutta Lotan ylle häpeä lankeaa kuin musta huppu. Hänen parhaansa yrittävä äitinsä vaipuu ”ryppyiseen hiljaisuuteen”.

Ihlberg menee paitsi Lotan iholle myös sen alle. Harvoin olen lukenut niin aitoa ja konstailematonta heräävän seksuaalisuuden kuvausta kuin Lotan hapuilut seksin tuntemattomilla, haarautuvilla poluilla.

Jalkapallokentällä Lotta tapaa Leilan, ja kipinä syttyy. Ekakerran muisto jää kuitenkin kuivaksi, ja ajatellessaan Leilan sormia sisällään ”ajatus tuli kutsumatta ja kuva jämähti hänen tajuntaansa ja töytäisi maailman hetkeksi vinoon, hän halusi takaisin kehonsa joka oli äkkiä jollain tavalla vähemmän hänen omansa”.

Esikoiskirjailija, taideopiskelija Anni 
Ihlberg. Kuva: Otto Virtanen

Lotan halu kuulua joukkoon, tulla nähdyksi ja kuulluksi, hyväksytyksi, ei saa vastakaikua. Häntä ei kutsuta mukaan, hänen kanssaan ei kukaan halua olla. Osittain tämä on ilonpilaajan omaa syytä. Hänen raivokohtauksensa, tulivuorenpurkauksensa ja väkivaltaisuutensa pelottavat muita. Lopulta Lotta on niin yksin, että kokee jopa muiden tutustumisyritykset tungetteluksi.

Ingberg kuvaa tarkalla psykologisella silmällä Lotan sinnittelyä sosiaalisten kuvioiden kiemuroissa. Jos en kerran kelpaa, hyljeksitty ilonpilaaja päättelee, nousen tämän kaiken yläpuolelle. Keinoja löytyy: itsensä raapiminen, huumeet, syömättömyys, jonka avulla kuihtuisi vain pois. Keinot eivät kuitenkaan tepsi. Elääkseen omannäköistä elämää Lotta tarvitsee epätoivoisesti muita.

Ilmaisutaidon lukio jää Lotalta kesken, ja hän hankkiutuu keikkatöihin kouluavustajaksi erityisopetusta tarvitsevien lasten pariin. Ilonpilaaja tuntee vihdoin olevansa omalla paikallaan, vaikka haasteita totisesti riittää. Kirjailijalla täytyy olla omakohtaisia kokemuksia alalta, muutoin ei noin aidosti pysty tilanteita kuvaamaan, tuumin, ennen kuin luin, että näin todellakin on.

Ilonpilaajan kronologiset siirtymät Lotan menneisyyteen elävöittävät tarinaa ja luovat kerrontaan tasoja, jotka limittyvät luontevasti nykyhetkeen. Näin teksti toimii kuin mieli, joka lupaa pyytämättä nostaa koko ajan muistikuvia mielen syövereistä.

Katsellessaan äitinsä ja sisarensa kanssa jouluna elokuvaa Call Me by Your Name vanhemman miehen ja nuoren pojan suhteesta Lotan mielen valtaa muisto yöstä Danielan kanssa. ”Lotta ravistelee päätään kuin voisi siten sutata muistonsa, häiritsevän terävän ja todellisen muistonsa, johon on varomattomuuttaan uponnut.”

Henkilökohtainen elämä tuottaa Lotalle tuskaa, eikä töissä mene yhtään sen paremmin. Kouluavustajanakin Lotta tuntee itsensä hyljeksityksi, ja laava alkaa kuplia: ”häntä on purtu ja huoriteltu, hän on vääntynyt mutkille joille ei ole uskonut voivansa vääntyä, ollut hereillä ja valppaana joka hetki, missä työpaikassa ihminen joutuu olemaan näin valppaana koko ajan?”. Ihmekö tuo, että lastentarhaopettajista ja muista varhaiskasvattajista on huutava pula.

Masennus ja näköalattomuus suistavat Lotan sängyn pohjalle. Itsemurhakin välähtää hänen mielessään. Onneksi lamaannus ei sentään aja Lottaa varhaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle kuten liian monelle nuorelle käy. Itselleenkin yllätykseksi Lotta hakee ja pääsee teatterikorkeakouluun. Alkaako elämä vihdoinkin hymyillä hänelle?

Laura Pajusen öljymaalaus Kotiintulo.

Kohtauksen kirjoittamisen tiiviskurssilla Lotta pukee omat hylätyksi tulemisen kokemuksensa katkeroituneen nuoren miehen tuntoihin. Hänen kohtauksessaan torjuttu poika kokee, ettei kelpaa yhdellekään tytölle ja ajautuu naisvihamielisten nuorten miesten pariin.

Lotan aito yritys pureutua naisvihan syntymekanismeihin vetää kuitenkin vesiperän. Kurssitoverit eivät ymmärrä hänen kirjoittamaansa kohtausta pintaa syvemmältä vaan tulkitsevat sen naisvihamielisenä ja väkivaltaisena.

Ymmärtämättömyyden seurauksena tulivuori alkaa jälleen kasata paineita Lotan sisällä. ”Antaa olla vittu, hän ottaa reppunsa, potkaisee tuolia mennessään ja lähtee ovet paukkuen.” Räjähdyksen tuoma helpotus vaihtuu jo rapuissa jälleen häpeäksi.

Ilonpilaaja on paitsi kasvu- myös selviytymistarina. Vähitellen Lotan tunnelin päässä häämöttää valoa, kun ilonpilaaja alkaa ymmärtää itseään ja käytöstään. Hän oivaltaa eläneensä kauhujen peilitalossa etsiessään kuvaansa muiden silmistä. Nyt hän kääntää katseen itseensä ja tajuaa hallinneensa muita pelolla.

Havahtumisen seurauksena Lotalle paljastuu, millaisen maailman hän on valinnut ja itselleen rakentanut. Näkökulman vaihdoksen ansiosta muut lakkaavat olemasta hänen peilejään: ”äkkiä hän katsoo muita ja näkee ihmisiä jotka tekevät parhaansa”.

Entä mistä on pienet tytöt tehty? Mikäli mediaa ja somea on uskominen niin miellyttämisenhalusta, kauneusvinkeistä ja keimailevista katseista: olenhan viehättävä, kelpaanhan? Onneksi tämä on muuttumassa. Tyttöjä ja naisia alistavat kauneusnormit ja vaatimukset joutavat roskakoriin. Tarvittaisiin uusi #metoo,  joka pureutuisi naiseuden ahtaaseen määritelmään.

Ilonpilaaja tarjoaa oivallisen kaunokirjallisen näkökulman aiheeseen. Esikoisteos lisää ymmärrystä nuorten kasvukipujen syistä ja vauhdittaa muutosta kohti tasa-arvoisempaa, monimuotoisempaa ja suvaitsevampaa yhteiskuntaa.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja. Tammi, 2021. 368 s.

Laura Pajusen Lepo-näyttely Galleria G12:ssa 4.11. saakka.