Kirjoja lapsille ja lapsenmielisille

Sadut vievät seikkailuun

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon fantasiasarjan ensimmäisessä osassa Mustan kuun majatalo tapahtuu peräti merkillisiä asioita. Tita Rossi puolestaan vie kahdessa kirjoittamassaan ja kuvittamassaan lasten kuvakirjassa Eelis-pojan seikkailulle kuuhun ja joulumaahan.

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto esittelivät 
kirjaansa Oodin kolmannessa kerroksessa.

Ystävykset, kuvittaja Katri Kirkkopelto ja kirjailija Reetta Niemelä, suunnittelivat tekevänsä pienen opuksen paikasta, jossa toden ja mielikuvituksen raja olisi häilyvä. ”Homma lähti kuitenkin lapasesta”, tekijät tunnustavat nauraen. Fantasiatrilogian avaava Mustan kuun majatalo (Lastenkeskus) sisältää kuvineen peräti kolmisensataa sivua.

Teoksessa monenmoiset mytologioista ja myyteistä karanneet taruolennot – hiidet, koirankuonolaiset ja vampiirit muiden muassa – sekoittavat reippaan Saimi-tytön ja hänen eläinlääkäri-isänsä elämän. Heidän aikomuksensa perustaa Sinimäen kaupungin entiseen Mustan kuun majataloon eläinsairaala saa outoja käänteitä, sillä autio, salaperäinen rakennus tuntuu jo asutulta.

Buller, Saimi ja Morri.

Saimi tutustuu majatalossa majailevaan outoon väkeen, muttei anna otusten vähätellä itseään ja kutsua häntä tytön tylleröksi. Niinpä yksivarpaiset Buller ja Morri saavat kuulla Saimilta kunniansa: 

”En voi sille mitään, että minua vähän vaivaa, kun kissat muuttuvat naisiksi, pensaat juoksentelevat pitkin puutarhaa ja räävikkäät pesivät komeroihin!” Vähemmästäkin moni meistä hermostuisi ja tivaisi vastauksia moiseen menoon.

Reetta ja Katri huomasivat jonkin ajan kuluttua kirjahankkeeseen ryhdyttyään, että tarinalla oli ihan oma tahto. Kertomus muuttui yhä monimuotoisemmaksi, se alkoi kuljettaa itse itseään, laajeta ja kerrostua. Myyttiset hahmot muuntuivat matkan varrella todellisiksi, ja heistä tuli tekijöidensä jokapäiväisiä tuttavia.

Kirjantekijät eläytyivät täysillä otustensa monenlaisiin vaiheisiin ja huomasivat, ettei kukaan heidän luomistaan hahmoista ollut vain yhdenlainen. Ne kaikki muuttuivat ja kehittyivät matkan varrella koko ajan, kuten me ihmisetkin. 

Reetta ja Katri ovat päivittäneet eri puolilla maailmaa syntyneitä myyttejä ja legendoja nykyaikaan. Niinpä he saattoivat niiden avulla käsitellä ajankohtaisia teemoja kuten luonnon monimuotoisuuden säilymisen tärkeyttä.  Huumorista ja kutkuttavasta jännityksestä parivaljakko ei silti tinkinyt.  Katrin tunnelmalliset maalaukset ja piirrokset luovat teokseen oman salaperäisen lumonsa.

Tita Rossi vie perheen pienimmät jännittävälle avaruusseikkailulle kuvakirjassaan Eeliksen kuumatka. Kuu näyttää salaperäiseltä, minkälaisia ihmeitä sieltä mahtaakaan löytyä? pohtii Eelis tähystellessään planeettaa kaukoputkellaan. Siitä on otettava selvää, hän päättää.

Tuumasta toimeen. Kuumatkaa varten tarvitaan tietenkin avaruusalus. Neuvokas isoisä taitaa rakennuspiirrosten teon, niinpä Eelis kumppaneineen alkaa vasaroida kuurakettia fafan kaavojen mukaan. Tämän lisäksi monenlaiset matkavalmistelut vievät aikaa ennen kuin kaverukset singahtavat avaruuteen.

Kun raketti vihdoin on onnellisesti laskeutunut kuun pinnalle, kuu-ukko tuottaa jymy-yllätyksen. Minulta on turha udella millaisen, sillä olen visusti luvannut Eelikselle säilyttäväni salaisuuden.

Kuusta käsin Eelis suuntaa kaukoputkensa kohti kotiplaneettaa ja huomaa, millaisia aarteita maapallolta löytyy: jääkarhuja, pingviinejä ja norsuja, kukkia ja perhosia sekä kaikki neljä vuodenaikaa! Eelikselle valkenee, että joskus on tehtävä pitkä matka, jotta näkisi lähelle.

Koska joulu on jo ovella, Eelis kumppaneineen päättää seuraavaksi matkustaa Korvatunturille Joulupukkia tapaamaan. Tita Rossi on tallentanut matkan tunnelmalliset vaiheet kuvakirjaansa Eeliksen joulukirja. Reissu alkaa Kalasatamasta ensin metrolla Rautatieasemalle ja jatkuu sieltä kaukojunalla kohti Oulua. Loppumatkan kaverukset tarpovat syvässä lumessa tonttujen opastamina.

Eelis on kutsunut eri puolilla maailmaa asuvia tuttaviaan Korvatunturille viettämään eksoottista suomalaista joulua, johon kuuluu saunassa vihtomista ja lumessa kieriskelyä. Joulupöytään katetaan matkalle mukaan pakattua suomalaista jouluruokaa: silliä, silakkaa, lohta, rosollia ja joululaatikoita. Jälkiruoaksi tarjolla on joulutorttuja ja pipareita.

Kun lapset jäävät herkuttelemaan, Joulupukin työilta vasta alkaa. Harmaaparta valjastaa Petteri poronsa reen eteen ja karauttaa jakamaan lahjoja kaikille lapsille. Mutta miksi Joulupukilla on nenällään fafan silmälasit?

Tita Rossi ja pikkuystävä.

Tita Rossin tekstin lämmin sävy ja kirjojen rento kuvitus luovat perheen pienimmille turvallisen ympäristön, jossa sadunlukija voi tarinan käänteiden lomassa kertoa tärkeistä asioista kuten luonnonsuojelusta, yhteisöllisyydestä ja suvaitsevaisuudesta. Perheen yhteisissä lukuhetkissä lapsi kokee, että hänestä välitetään ja häntä kuunnellaan. Hän on tärkeä.

Kirjoilla on ominaisuus, joka virtuaalisilta härpäkkeiltä puuttuu: ne opettavat lukijaansa keskittymään ja syventymään, kehittävät empatiaa ja luovuutta. Mustan kuun majatalo sopii jo lukemaan oppineille, mutta myös yhteisiin lukutuokioihin taaperoiden kanssa.

Fantasiakirja tarjoaa nuorille jännitystä ja ruokkii heidän mielikuvitustaan. Saimin seikkailut jäävät koukuttavasi kesken, mutta onneksi jatkoa on vielä luvassa kahden kirjan verran. Kenties Eeliksenkin matkakuume taas nousee, ja pääsemme hänen mukanaan samoilemaan uusiin jännittäviin maisemiin.

Luin kirjat eläytyen ja upposin niiden maailmoihin niin täysin, että unohdin itseni. Eläköön leikki ja haltioituminen, sillä ne kantavat meitä aikuisenakin. Friedrich Schillerin sanoin: ”Man only plays when he is in the fullest sense of the word a human being, and he is only fully a human being when he plays.”

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto: Mustan kuun majatalo. Lastenkeskus, 2021. 317 s.

Tita Rossi: Eeliksen kuumatka. 2021. 32 s.

Tita Rossi: Eeliksen joulukirja. 2021. 32 s. 

Saario, Jakosuo ja Koutaniemi: Rakkauskirjeitä luonnolle

Luonnon lumosta – ilolla ja pelolla

Minna Jakosuon ja Petteri Saarion kirjallinen vuoropuhelu, eräänlainen uskontunnustus, Rakkauskirjeitä luonnolle vie luontoäidin syliin. Meeri Koutaniemen omaperäiset valokuvat kirjassa paljastavat rikkauden, jonka olemme menettämässä.

”Kun makaan sammaleen kuorruttaman liekopuun päättä, tunnen kuuluvani siihen. Minua ei haittaisi, vaikka sammal yhtäkkiä alkaisi peittää minuakin; raaja raajalta muuttuisin osaksi jotain tärkeää.”   

Näin kirjoittaa Minna Jakosuo, vaellusopas ja kolmen lapsen äiti Jämsästä. Hän on vienyt vaelluksilleen satoja luonnonystäviä ja vastaa tämän ohella aviomiehensä kanssa Isojärven kansallispuiston kahvilan ylläpidosta sekä majoitus- ja retkeilypalveluista.

Luontoelokuvaaja ja dokumentaristi, isä ja isoisä Petteri Saario Porvoosta tunnetaan niin Suomessa kuin maailmalla ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevistä palkituista dokumenttisarjoistaan. Hänelle ”luonto on hyvin henkilökohtainen asia – jopa niin, että kun näen tai kuulen, että sitä tuhotaan, koen sen hyökkäykseksi itseäni kohtaan”.

Kaksi ”luontoriippuvaista” tapasivat ensimmäisen kerran ollessaan puhujina Saamelaismuseo Siidassa vuonna 2016 Camera Borcaliksen tilaisuudessa. 

Sielunkumppanit tunnistivat toisensa, ja siitä alkoi lämmin ystävyys, jonka hedelmänä saamme nyt lukea heidän kirjeenvaihtoaan koronavuodelta 2020 teoksesta Rakkauskirjeitä luonnolle (readme.fi).

Petteri tunnustaa olleensa nuorempana ”eräjorma”, seikkailija, jota mairitteli luonnossa selviytyjän rooli. Nyt vanhempana hän on oivaltanut, että luonto on kaikkia varten. Hän on myös oppinut hidastamaan vauhtiaan ja luopumaan turhasta. ”Kun luopuu, jäljelle jääneestä saa enemmän. Nauttii syvemmin.”

Minna on samoilla linjoilla hidastamisen suhteen. Hän ottaa esimerkiksi katajan, jonka sanotaan avotunturialueella olevan 400 vuotta vanha, jos sen runko on ranteen paksuinen. Sitkeälle, kauniille katajalle riittää muutaman millin vuosikasvu. Kaikkea ei tarvitse saavuttaa heti.

Korona pysäytti monta oravanpyörää, opetti hiljentymistä ja luopumista, oleelliseen keskittymistä. Pandemia myös osoitti, että pystymme sopeutumaan, kun on pakko. Olemme parhaillaan uhkaavan luonnonkatastrofin edessä. Faktat pelottavat: ”Etelä-Suomen metsäluontotyypeistä uhanalaisia on jo kahdeksan kymmenestä. Metsälajeistamme joka kuudes on vaarassa kadota luonnostamme”.

Meeri Koutaniemi, Minna Jakosuo ja Petteri Saario kirjansa
julkistamistilaisuudessa. Kuva: Hannele Salminen 

Kumppanukset allekirjoittavat Pentti Linkolan viisauden: ”meidän on luovuttava nykyisestä elämäntyylistämme, jotta elokehä ei tuhoudu”. Ja me sen mukana. Pessimistiksi ei silti kannata heittäytyä, eikä kyynisyys auta. Ilmastonmuutos ja lajikato ovat meidän aiheuttamiamme, joten voimme myös kääntää suuntaa tai ainakin hidastaa tuhoa.

Minna ja Petteri tunnustavat toisilleen kokevansa ajoittain riittämättömyyttä ja masentuvansa uhkaavan tilanteen edessä. Heidän huolensa ja ahdistuksensa helpottuu metsässä samoillessa. Petterin sanoin:

”Meillä on lupa hengähtää, sulkea aistimme ja tietoisuutemme maailman pahuudelta ja liueta osaksi sitä, mitä pohjimmiltamme kaikesta kulttuurin kuorrutuksesta huolimaatta olemme: luontoa.”

Parivaljakko tarkkailee luontoa erilaisista vinkkeleistä. Minnan mukaan: ”Sinä tarkastelet luontoa ja maailmaa isoina kokonaisuuksina, minä enemmänkin pieninä, kämmenen kokoisina lämpäreinä”.

Meeri Koutaniemen valokuvia teoksessa.

Kumppanukset ovat yhtä mieltä siitä, että samoin kuin onnea luontoelämyksiäkään ei kannata jahdata. Pienet ihmeet tulevat kun tahtovat, kirjaimellisesti puskista. Luontoelämykseksi heille riittävät tuulessa huojuvat heinät, ja taidokkaassa hämähäkinverkossa kimaltelevat kastepisarat. Minna kokee luonnon vahvasti kaikilla aisteillaan:

”Jääpuikot, joista kevät valuu pisaroina, synnyttävät minun sisälleni musiikkia”.

Selvää on, ettei virtuaalimaailma ystävyksiä houkuta. Ihmiset jakavat kokemuksiaan somessa sen sijaan, että kokisivat ne verevän fyysisesti yhdessä. Petteri lataa täysillä: ”Twitter on minusta paholaisen keksintö, joka yksinkertaistaa niin käyttäjänsä kuin kielenkin. Instagram on hedonistien huoneentaulu eikä Facebook paljon parempi sekään”.

Kirjan luettuani minusta tuntui kuin olisin tehnyt pitkän patikkareissun luonnon helmassa, sillä niin aidosti ja eläytyen parivaljakko luontosuhteestaan ja -kokemuksistaan kirjoittavat. Meeri Koutaniemen ilmeikkäät valokuvat ovat tärkeä lisä teoksessa. Palkittu valokuvaaja on mennyt luonnon lähelle, peräti iholle asti. Näin hän on löytänyt aivan uuden tulokulman luontovalokuviin.

Saario, Jakosuo ja Koutaniemi: Rakkauskirjeitä luonnolle. readme.fi, 2021. 271 s.