Pirkko Koskenkylä: Tule käymään kanssani kahden

Jalat savessa, pää pilvissä

 Pirkko Koskenkylä on toimittanut äitinsä rakastetulleen lähettämistä sota-ajan kirjeistä koskettavan teoksen Tule käymään kanssani kahden. Viestit kotirintamalta sotatantereille kertovat arjen askareista ja suuresta rakkaudesta.

Aamuin, päivin, iltaisin mä sua muistelen ja vielä unten maillakin mä sua kaipailen.

Pirkko Koskenkylän monipuolinen kirjallinen tuotanto koostuu peräti tusinasta teoksesta. Kun hän vuosi sitten oli perinteiseen tapaansa esittelemässä uusinta kirjaansa Vain muutos on pysyvää Vihdin vanhanajan markkinoilla, hän koki elämänsä yllätyksen.

Häntä lähestyi päättäväisin askelin tuntematon nainen, joka ykskantaan totesi:” Minun isäni ja sinun äitisi olivat kihloissa sodan aikana”. Naisella oli sylissään narulla sidottu paksu kirjenippu, jonka hän ojensi Pirkolle lausuen: ”Näissä kirjeissä puhuu äitisi ääni, ne kuuluvat sinulle”.

Pirkolla ei ollut juuri muistoja äidistään Kyllikistä, sillä hän oli ollut kolmivuotias tämän kuollessa. ”Kukaan ei ollut enää kertomassa äidistä, joten koin, että kirjeet olivat lahja 80 vuoden takaa”, kirjailija kertoi teoksensa Tule käymään kanssani kahden (Airut Kustannus) julkistamistilaisuudessa Hilkka Kotkamaan haastattelemana.

Pirkkoa pelotti, millainen äiti kauniista piirongin päällä sijaitsevasta valokuvasta kirjeiden valossa paljastuisi. Hänellä oli jo valmiina sata liuskaa toista teosta varten, mutta äitinsä kirjeet luettuaan hän koki samanlaista sisäistä pakkoa kirjoittaa niistä kuin Kyllikki niitä kirjoittaessaan.

Kyllikin ensimmäinen kirje salskealle naapurinpojalle Eerolle on päivätty 27.11.1940. Toukokuussa 1941 Eero joutui rintamalle, ja tiivis kirjeenvaihto alkoi. Kyllikki oli parikymppinen, korviaan myöten rakastunut pientilan tytär, joka tunnettiin ”hyvänä työihmisenä”.

Tuohon aikaan elettiin kirjeitä kirjoittamalla ja niitä odottamalla. Viestit olivat elämänlanka, joka piti toivoa yllä. Sotilaat eivät kirjeissään rintaman kauheuksia kuvailleet, toisaalta kotirintamalta viestittiin, että kaikki sujuu kotopuolessa hyvin, vaikka sankarivainajia haudattiin viikottain.

Miesten taistellessa rintamalla naisten oli hoidettava heidänkin työnsä. Kun syksyn juurikkaat oli saatu nostettua saviselta pellolta, ne oli kuljetettava juna-asemalle. Hevosia oli hommaa varten kolme, mutta miehiä vain kaksi. Kyllikki ei epäröinyt tarttua ohjaksiin: Minusta täytyy tehdä kolmas mies. Ei muuta kuin pitkät housut jalkaan ja matkaan.

Kirjeiden kirjoittamiselle jäi aikaa vasta töiden jälkeen iltamyöhällä. Kyllikki kuvailee olosuhteita rakastetulleen: Ei minun tahdo tulla kirjoittamisesta nyt yhtään mitään, kun kaupungin puoli on aina yhtenä tulimerenä ja karpiidilamppukin sammui juuri. Nyt kirjoitan ihan kuun valossa.

Kyllikin Eerolle lähettämiä kirjeitä löytyi tämän kuoleman jälkeen 114 kappaletta repusta, jonka hän oli piilottanut komeron hyllylle. Pirkko toteaa, etteivät kaikki kirjeet varmaan ole säilyneet: ”Osa ei ole löytänyt perille, ja osan Eero on saattanut suutuspäissään hävittää”.

Kirjailija kertoo teoksessa myös omasta elämästään, jonka kolhuista ja vastoinkäymisistä hän löytää yhtymäkohtia Kyllikin vaiheisiin. Hän pohtii vastauksia kirjeiden jättämiin aukkoihin ja niiden herättämiin kysymyksiin sekä täydentää tarinaa aikalaiskertomuksilla. Näin hän maalaa elävää kuvaa tuon ajan ihmisten elämästä ja tunteista:

Tää maailma on niin sekasin, ettei sitä oikeen tahro edes ymmärtää. Voi, voi kun tämä sota vaan loppuis. Koko ajan saa peljätä, kuka sieltä jostain seuraavaksi tulee puises lootas.

On järkyttävää, että Euroopassa tänäkin päivänä soditaan. Venäjän raakalaismaisesta kansanmurhasta Ukrainassa ei nyt kerrota kirjeissä, vaan tekstiviesteissä, ja sodan kauhuja voi seurata iltauutisten suorista lähetyksistä kotisohvalta.

Pirkko Koskenkylä esittelee teostaan
Suomalaisen kirjakaupan tilaisuudessa.

Sodasta huolimatta nuorenparin rakkaus kukoistaa, vaikka ryppyjä rakkauteen alkaakin ilmaantua. Kumpainenkin on ehdoton ja herkkätunteinen, eikä mustasukkaisuudelta ja väärinkäsityksiltä vältytä. Kun kuprut on taas kerran sovittu, pariskunta ostaa kihlat ja alkaa suunnitella juhannushäitä kesäksi 1943.

Kyllikin elämän päämäärä, muiden maalaistyttöjen tavoin, oli päästä naimisiin ja emännöimään omaan taloon. Nyt hänen toiveensa oli toteutumassa. Harvoin elämässä kuitenkaan käy niin kuin toivoisimme.

Kyllikin ja Eeron rakkaustarina kesti melkein koko sodan ajan, lähes viisi vuotta, kunnes kirjeiden tulo loppui kuin veitsellä leikaten viimeiseen kirjeeseen 19.1.1944. Miksi? Sitä voimme vain arvuutella, mutta Pirkko esittää kirjassaan uskottavan selityksen.

Teoksensa lopussa Pirkko summaa kirjeitten antia: Tämä Kyllikin ”äänellä” ja kauniilla käsialalla kerrottu matka opetti minut tuntemaan ja ymmärtämään vähän paremmin myös itseäni. Miksi olen sellainen kuin olen?

Hilkan haastattelussa Pirkko kertoi saaneensa elää myös nuorena kuolleen äitinsä Kyllikin puolesta. Kaunis kuva kammarin lipaston päällä oli muuttunut lihaa ja verta olevaksi vahvasti tuntevaksi ihmiseksi. ”Olen vihdoin saanut itselleni kauan kaipaamani äidin”, hymyilee Pirkko Koskenkylä.

Pirkko Koskenkylä: Tule käymään kanssani kahden. Airut Kustannus. 2022. 278 s.