Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja

 Kansallisteatteri lautasella

Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja juhlistaa 150 vuotta täyttävää teatteria. Upeasti kuvitettu teos sisältää näyttelijöiden ruokaohjeita, kuvia ruoka-aiheisista näytelmistä sekä herkullisia tarinoita kulissien takaa.

Kantta koristaa Juha Mäkelän Karamellis-
soitu Päärynä-vuohenjuustosalaatti.

Kansallisteatterin remontin yhteydessä pari vuotta sitten löytyi arkistokaappiin unohtunut koneella kirjoitettu reseptivihkonen. Se oli pari vuosikymmentä sitten laadittu myytäväksi Kansallisteatterin näyttelijäyhdistyksen varainkeruuta varten.

Näyttelijä Sari Puumalainen ja hänen ystävänsä ruoka-ammattilainen Teresa Välimäki päättivät saman tien, että vihkonen on päivitettävä ja siihen on lisättävä uusia ruokaohjeita ja muistoja entisten rinnalle. Hienon teoksen tunnelmallisista ruoka- ja miljöökuvista vastaa valokuvaaja Laura Riihelä.

Reseptikirja on kuin näytelmä itsekin, sillä sen luvut alkavat Lämpiöstä ja jatkuvat näytösten ja väliaikojen myötä Aplodeihin ja viimein Yöpalalle. Siinäkin mielessä teos muistuttaa teatteria, että se on kaikkiruokainen. Mukana on perinnereseptejä, klassikoita, kuriositeetteja ja makuja maailmalta.

Teoksen ideoija Sari Puumalainen saa kunnian kohottaa alkumaljan Lämpiössä. Kun korona-aikana ei päässyt baareihin, hän toi baarin omaan kotiinsa ja alkoi harjoitella drinkkien tekemistä. Tuloksena syntyi Finlandia-vodka – Gimlet. Sarin sanoin drinkki on kuin minä: sitruksinen, mieleen jäävä, raikas ja tarpeeksi tymäkkä.

Sari Puumalainen tarjoaa alkudrinkin.

Moni näyttelijä on saanut reseptin ystävältään. Veikko Honkanen tarjoaa Jukka Sipilältä peräisin olevan yksinkertaisen pikkupalan Täyteläisen naurispaistoksen. Siihen tarvitaan vain nauriita, Aura-juustoa ja 200 asteinen uuni. Taatusti herkullista, taidanpa kokeilla.

Tea Istan tarjoama Jussi Jurkan silli ei ole monimutkaisuudella pilattu sekään. Resepti on kuin runo: Sipulia, silliä / Mustaa pippuria, tilliä / Smetanaa. Aineet ladotaan lasipurkkiin kerroksittain. Ja uudelleen, eli kuten Jussi sanoi: Da capo!

Aksa Korttila on ajautunut toiseen äärimmäisyyteen, sillä hänelle monivaiheinen ja aikaa vievä ruoanlaitto on osoittautunut oivaksi keinoksi päntätä muistiin laajoja tekstimassoja. Michael Baranin näytelmä Tyttö, joka käveli koostui sivujen mittaisista monologeista. Niiden opettelussa ruoanlaitto tuli avuksi. Vaikka käsikirjoitus kokkaillessa kärsi ruokavaurioista:

Sanojen ympärille muodostuneet epäsäännölliset, eri ruoka-aineista koostuvat ja näkömuistiini piintyneet tahrat auttoivat kuitenkin hahmottamaan juonen kulkua. Punaviinitäplät koristelivat Töölön kaduille sijoittuvia pätkiä, oliiviöljyläntti merkitsi hahmon hermoromahdusta.

Hannu-Pekka Björkman, Godota 
odottaessa. Kuva: Stefan Bremer

Hannu-Pekka Björkman muistelee piinaavaa tilannettaan Samuel Becketin kirjoittamassa Godota odottaessa  -näytelmässä. Hän näytteli siinä Pozzoa, jonka oli näyttävästi mässäiltävä kanankoipi muiden katsellessa nälkäisinä. Jossain vaiheessa, esityskertojen ollessa runsaimmillaan, anelin järjestäjiltä pienempiä koipia.

Simo Tamminen keksi samanlaiseen ongelmaan lopulta ratkaisun. Amadeus-näytelmän esitysvuosina tulin hovimestarina syöneeksi näyttämöllä noin 20 metriä tarpeiston tarjoamaa pötkömakkaraa. Osan makkaranpätkistä opin myöhemmin piilottamaan roolivaatteisiini.

Tuomas Mattila kaipailee legendaarisen henkilöstöravintola Morkun herkullista läskisoosia. Se oli myös Tarmo Mannin lempiruoka. Muistan 1980-luvulta erään kerran, kun Tarmo käveli teatterin käytävällä ja samalla söi lautaseltaan läskisoosia. Hän myös kuulutti kovaan ääneen: ”Menen Morkkuun sanomaan, että tekevät sitä ämpärillisen hautajaisiini ja kaatavat sen arkkuuni”.

Moni näyttelijä muistelee myös kaiholla Kansallisteatterin pitkäaikaisen tarpeistonhoitajan, karjalaissyntyisen Lyydia Kiisken loihtimia herkullisia aterioita. Ne olivat suorastaan pääroolissa – ainakin näyttelijöiden muistoissa, kirjoittaa Hanna Korsberg teoksen esipuheessa.

Yksi heistä on Jouko Keskinen, joka kertoo, että Paraatipäivä-näytelmän harjoituksissa oli vielä vaatimattomat ”safkat”. Mutta: Ensi-illassa olikin niin tyrmäävän hyvää ruokaa, että melkein keskityin siihen enemmän kuin itse näyttelemiseen.

Teatteri on yhtä juhlaa!

Kun esirippu laskeutuu, palataan arkeen. Silloin avuksi tulee Yhteishyvän parhaat kotiruoat -keittokirja, johon on koottu yli sata suomalaisten lempiruokien reseptiä. Teos on klassikko jo syntyessään. Se opastaa tekemään arjesta juhlaa ja valmistamaan edullista, herkullista ja helppotekoista kotiruokaa

Kahta maukasta teosta lukiessa vesi herahtaa kielelle. Bon appétit!

Työryhmä Sari Puumalainen, Teresa Välimäki ja Laura Riihelä:

Kansallisteatterin näyttelijöiden reseptikirja. Otava. 2022. 144 s.

Sanna Autio ja Mari Lantto (toim.): Yhteishyvän parhaat kotiruoat. Otava. 2022. 239 s.

Teos tulee yksinoikeudella myyntiin S-ryhmän myymälöihin ja se on saatavissa Prismoissa ja S-marketeissa sekä prisma.fi-verkkokaupassa hintaan 19,90 €

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule

Mitä tunnelin päässä on?

Emma Kantanen on luonut epätodennäköisistä aineksista: sadevesiviemäreissä vaeltelusta, seksityöstä ja valokuvaamisen opiskelusta monitulkintaisen, ajatuksia herättävän autofiktiivisen romaanin Jos sataa, älä tule.

… tunneli oli tarina, syli ja ovi.

Uteliaisuus ajaa Emma Kantasen romaanin Jos sataa, älä tule minäkertojan Northin, Australiaan valokuvausta opiskelemaan saapuneen suomalaisen naisen, tunnelin suuaukolle. Taipuisalla kielellä kirjailija johdattaa lukijan tunnelin sisuksiin.  Sen pimeydessä aistit herkistyvät ja fyysinen kokemus on jotain ihan muuta kuin maan pinnalla.

… kun tunnelissa oli sisällä, se ei ollut enää outo, vaan sen pimeys oli luonnollinen kuin yö. Hengitin tasaisemmin, näköni tarkentui. Mitä syvemmälle menin, sitä paremmin tunsin hallitsevani tunnelin pimeää syliä ja itseäni.

Tunnelien seinät on koristeltu tekstein ja niihin on maalattu nimiä ja kuvia kuin kuumeunia.  Kadulla kulkevien ihmisten sadevesiritilöiden läpi sisään vilahtelevat heijastukset luovat seinämille taskulampun valokeilassa häilähtelevän varjoteatterin. 

Ovatko Lost Boys – Kadonneet pojat vain urbaani legenda, vai ovatko he tämän maanalaisen valtakunnan herroja?

Northilla on tunneleissa samoilemisen ohessa muitakin rooleja. Hän opiskelee intohimoaan valokuvausta eksentrisen professorin johdolla. Tämän monimieliset kommentit saivat minut ajattelemaan taiteen olemusta: Taiteen kuuluu olla sarja kontrolloituja riskejä. Totta, voi sen noinkin ilmaista. Northia hän kehottaa tekemään jotain peruuttamatonta.

North elää opiskelijakommuunin kummajaisena, kerää syötävää roskasäiliöistä ja näkee nälkää. Kallista opiskeluaan tasokkaassa oppilaitoksessa hän on ajautunut kustantamaan seksityöllä. Sen harjoittaminen oli osasyy hänen pakoonsa koto-Suomesta. North häpeää, mutta pitää ”asiakaspalvelujaan” välttämättömänä osana valokuvaustaan, jonka opiskelua ei muuten pystyisi jatkamaan.

Northin terapeutin mielestä tämä etsii vaaraa niin tunneleista kuin seksityöstäkin. Terapeutti tulkitsee tunneleita, ei niinkään konkreettisesti, vaan mielikuvina vaarasta. Haluaako North pelätä niin paljon, että löytää omat rajansa?

Ajatus tunneleita hallitsevista Kadonneista pojista kytee Northin alitajunnassa. Ovatko he todella olemassa? Näitä miettiessään hän sukeltaa filosofisiin pohdintoihin: Alitajunta on sielumme huijari ja ajatuksia lukeva loisen kaltainen vieras, joka tekee salaa mitä tahtoo. Näin se taitaa olla, tunnistan tunteen.

Vihdoin North alkaa bongata odottamattomista paikoista salamyhkäisiä viestejä, jotka alkavat ujuttautua hänen uniinsa: Feeling down? Go down with the Lost Boys. Lopulta hänet kutsutaan poikien mukaan tunneleihin, katoille ja muureille. Tapaamiskutsun jälkisanoissa kuitenkin varoitetaan: Jos sataa, älä tule. Vasta myöhemmin Northille selviää, että silloin voi hukkua.

Emma Kantanen kirjoittaa nimensä Kammion vieraskirjaan.

Kadonneiden poikien urbaanit tutkimusretket ovat tuottaneet heille salaista tietoa, karttoja ja muuta informaatiota kaupungin infrastruktuurista. Joukon jäseniä yhdistää jokaisen sielussaan kantama ruhje, haava, jota he lääkitsevät toistensa seuralla ja vaarallisilla yöllisillä retkillään. Kantasen kuvaaman virallisen maailman ulkopuolinen yhteisö tuo mieleeni Matias Riikosen hienon teoksen Matara.

North haluaa tutkia itseään eikä tunne tarvitsevansa siihen toisia ihmisiä: Inhosin järjestelemistä, neuvottelemista ja harkintaa. Elämäni kuului olla merkityksellisten heittäytymisten sarja. Tästä huolimatta hän löytää Kadonneista pojista paitsi yhteisön myös nelikymppisen naisen, Longreachin, jonka seura kiehtoo ja tuntuu hänestä rehelliseltä ja merkitykselliseltä.

Emma Kantanen on Aalto-yliopistosta valmistunut
taiteen maisteri ja peligraafikko.
Kuva: Marek Sabogal

Kuvaannollisesti jyrkänteen reunalla kamppailtuaan North on löytänyt itsestään aidon pelon ja omat ylittämättömät rajansa. Tunnelin päässä häämöttää valoa, joten hänen on aika nousta maanpinnalle ja suunnata kohti pohjoista kuten viesti kehottaa: Go North.

Kirjan suljettuani tuntuu kuin minäkin siristelisin silmiäni palattuani tunnelien hämärästä labyrintistä valoon. Lukukokemus jättää mieleeni oudon, selittämättömän tunnelman. North kommentoi: On aina ihmisiä, joita kaikki eivät ymmärrä. Itsekin olin sellainen.

Aavistelen, että Emma Kantanen sanoo toisella romaanillaan paljon enemmän kuin osaan siitä lukea. Jos sataa, älä tule luo omaehtoisen todellisuuden, jonne lukija uppoaa kuin Yarra-joen tunneleihin. Teosta ei kannata yrittää tulkita tai ymmärtää vaan asennoitua siihen kuten Marisha Rasi-Koskinen Parnasson 4/2022 mielenkiintoisessa artikkelissa Katveessa kirjoittaa:

Kun teos ei selitä, käännytä tai yritä olla oikeassa, se jättää halkeamia, joista todellisuudet valuvat toisiinsa ja voi syntyä jotain aidosti uutta.

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule. Gummerus. 2022. 271 s.