Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Enkelten kaupungin monet kasvot

Aino Frilanderin esikoisteoksessa Los Angeles -esseet ikoninen kaupunki lumoaa kirjoittajan, joka haluaa ottaa sen haltuunsa niin historian kuin nykypäivän kautta. Esseistä aukenee todentuntuinen kuva suurkaupungista, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Vaatii tietynlaista puhdasta sisäistä onnea olla onnellinen Los Angelesissa, valita tämä kaupunki ja olla onnellinen täällä.                     Eve Babitz                                                                                                                                                                                                                     

Heti Los Angeles -esseidensä (Kosmos) ensimmäisessä kappaleessa Aino Frilander tunnustaa kateellisena, että olisi halunnut elää losangelilaisen nuoruuden. Mutta ei millaista hyvänsä vaan sellaisen, jota taiteellisiin boheemipiireihin syntynyt kirjailija, juoruilija ja heitukka Eve Babitz eli.

Hän kirjoitti salaviisaita kertomuksia, jotka välittävät 1960- ja 1970-lukujen Hollywoodin tuoksun ja hedonismin ja paheet. Babitzin kirjoja ei juuri luettu, ja parhaiten hänet tunnetaankin valokuvasta, jossa hän parikymppisenä pelaa ilkialastomana shakkia Marcel Duchampin kanssa.

Kerrotaan, että nuori Harrison Ford välitti Evelle huumeita, ja että hänen sängyssään peuhasi joukoittain kuuluisuuksia Jim Morrisonista Annie Leiboviziin. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten La la Landissa tarpeeksi ei juuri koskaan ole riittävästi, sillä siellä kaikki tuppaa menemään överiksi.

Esseessä Eve vs. Joan älykkökirjailija Joan Didion synkistää Babitzin luomaa kuvaa samppanjaa siemailevien kauniiden ja kuuluisten ihmisten elämästä unelmien kaupungissa. Didionille L.A. oli henkinen joutomaa, jota riivasivat maajäristykset, maastopalot ja moottoripyöräjengit, ja jossa ”kaikki ovat saaneet liikaa aurinkoa, barbituraatteja ja kuuluisuutta”.

Eve ja Joan liikkuivat samoissa piireissä, mutta heidän käsityksensä Enkelten kaupungista eivät voisi olla kauempana toisistaan. Kenties tämä johtui siitä, että monikasvoinen Los Angeles on eräänlainen mielentila, joka näyttäytyy sellaisena kuin sen haluaa ottaa vastaan.

Frilander kirjoittaa elävästi ja eläytyen kaupungista, johon hän on ilmiselvästi ihastunut. Hän uppoutuu Los Angelesin historiaan ihmisten ja kirjojen kautta ja haluaa ottaa sen omakseen myös kävelemällä. Aikamoinen haaste kaupungissa, joka ei ymmärrä jalkakäytävien päälle, koska kaikki kuitenkin ajavat autoilla.

Aino Frilander on helsinkiläinen kirjai-
lija ja toimittaja. Kuva: Meri Björn

Frilander tarkastelee kaupunkia myös bussien ikkunoiden läpi. Tätä ei kuitenkaan suositeta. Kun itse kerroin tulleeni bussilla Venicestä UCLAn kampukselle, tuttavani kauhistuivat ja kielsivät minua koskaan enää tekemästä moista tyhmyyttä: enkö tiedä, että linjurissa voi sattua mitä tahansa siellä sekoilevien huumehörhöjen takia!

Ei, jos Losissa haluaa siirtyä paikasta toiseen, on huristeltava pitkin loputtomia 8-kaistaisia moottoriteiden silmukoita. Frilanderkin hyppää auton rattiin ja suuntaa Nevadan autiomaahan etsimään häntä kiehtovaa ”viivaa maiseman halki”, Michael Heizerin maataideteosta Double Negative.

Autiomaan valo ja värit lumoavat matkalaisen. Loputtomassa tyhjyydessä vaanii kuitenkin vaara: kukaan ei ole auttamassa, jos jotain sattuu. Hiekka-aavikolla ei näe ihmisiä, eikä sieltä löydy puhelimelle kenttää. Kyltit varoittavat, että seuraavalle bensa-asemalle on kymmenien mailien matka.

Sinne tänne viittilöivät Joshua Tree -kaktukset ja tuulen paimentamat vierivät pallopensaat ainoana seuranaan Frilanderin matka jatkuu kohti alati karkaavaa horisonttia. Jännitys tiivistyy, kun auton merkkivalo varoittaa tyhjenevästä takarenkaasta…

Kun Double Negative – Heizerin ja kumppaneiden kaivinkoneilla kaivertama pitkä ja syvä halkeama pöytävuorella – viimein löytyy, se tuottaa hienoisen pettymyksen. Valokuvat olivat antaneet teoksesta liian houkuttelevan kuvan. Sitä paitsi luonto oli jo alkanut ottaa teosta haltuunsa, sen reunat olivat murentuneet ja sen pohjalla kukkivat villiyrtit.

David Hockney: Taiteilijan muotokuva, akryyli, 1971

Suopea ilmasto luo puitteet Losin elämänmenon kehollisuudelle. Babizin mukaan: Ihmiset, joilla oli aivot menivät New Yorkiin, ja ihmiset, joilla oli kasvot, tulivat länteen. Venicen Muscle Beachilla steroideja pullistelevat lihaskimput pumppaavat rautaa, toisaalla vähäpukeiset wannabeet kilistelevät jääkahvejaan terasseilla.

Balettia ja tanssia pitkään harrastanut Frilander ajautuu vääränlaiselle salille lihaskuntorääkkiin ja vetäyty sieltä nuolemaan haavojaan Koreatownin kylpylöiden hellään huomaan. Pandemian lockdownin yksinäisyyttä hänen pienessä yksiössään helpottaa Berliinistä Zoomin välityksellä lähetetty improvisoitu yhteistanssi.

Esseessä Koskeeko tämä minuakin astutaan miinakentälle. Siinä mennään iholle, jossa värillä on väliä. Minäkin pyydän Frilanderin tavoin anteeksi, jos käytän loukkaavia sanoja tai ilmaisuja. Frilander on Miamissa tutustunut karibialaisamerikkalaiseen R:ään, josta tulee hänen kumppaninsa ja lapsensa isä.

Rodney Kingin ja George Floydin murhien sekä Black Lives Matter -liikeen myötä rotukysymys saattaa milloin tahansa leimahtaa mielenosoituksiksi. Kahden erivärisen ihmisen parisuhteeseenkin rasismi luo jännitettä.

Tuntuu, että saatan koska vain sanoa jotain typerää. Kuvittelen, miten R:n ilme muuttuu, ja se on siinä: hän lakkaa rakastamasta minua. Tämä epämukavuuden kanssa täytyy oppia elämään.

Kahvila iltahämärässä Lincoln bulevardilla.
Kuva: Carey More

Tuloerojen ja eriarvoisuuden räikeys sattuu silmiin Los Angelesissa. Silti epätodellisen neonvärisenä laskeva aurinko Santa Monican rannalla valaa hunajaista valoaan niin Jaguaarissaan lekottelevan miljonäärin kuin sen ohitse ostoskärryään työntelevän kodittoman ylle.

Suurta maanjäristystä (San Andreas Fault -mannerlaattojen törmäystä) odotellessaan Enkelten kaupunki jatkaa nuorallatanssiaan Tyynen valtameren huokaillessa sen kupeilla, ja Santa Anan kuumien, hulluksi tekevien tuulten puhkuessa sen niskaan aavikolta.

Annetaan Los Angelesin rakastajattarelle Eve Babitzille viimeinen puheenvuoro, johon Aino Frilander varmaan yhtyy:

Paikka kuuluu ikuisesti sille, joka ottaa sen rajuimmin omakseen, muistaa sen pakkomielteisimmin, repäisee sen itsestään, muokkaa sitä, muodostaa sen, rakastaa sitä niin radikaalisti, että hän tekee siitä itsensä näköisen.

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos, 2023. 167 s.