Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

Yhtälöt aseina vai apuna?

Benjamín Labatut’n hieno, vaikuttava teos Maailman kauhea vihreys paljastaa tieteen kaksijakoisuuden. Toisaalta luonnontieteen edistysaskeleet luovat hyvinvointia, toisaalta tieteen harppaukset mahdollistavat entistä suuremman tuhon, jollemme pidä varaamme.

Hiroshimassa ja Nagasakissa haljenneita atomeita eivät erotelleet minkään kenraalin rasvaiset kädet vaan joukko fyysikoita aseinaan kourallinen yhtälöitä.                   

Näin kirjoitti yksi 1900-luvun suurimmista matemaatikoista Aleksander Grothendieck

Huhtikuussa 1915 ranskalaiset sotilaat juoksuhaudoissa Ypresin kylän lähellä Belgiassa näkivät valtavan kuuden kilometrin levyisen vihertävän pilven matelevan heitä kohti. 

Kun sumu täytti juoksuhaudat, sadat miehet tuupertuivat kouristellen ja tukehtuivat omiin ysköksiinsä keltaisen liman kupliessa suusta ja ihon sinertyessä hapen puutteesta.

Ensimmäisen joukkotuhoaseen, vihertävän kloorikaasun, oli kehittänyt saksalainen kemisti Fritz Haber. Tieteen Pandoran lipas oli avattu, kun myrkyllinen kaasu tappoi kaiken eteensä osuvan: kasvit, eläimet ja tuhansia ihmisiä.

Haberin vaimo, kemisti itsekin, syytti miestään tieteen väärinkäytöstä nähtyään miten tuskallisen kuoleman kaasu aiheutti. Kun Haber ei piitannut vaimonsa sanoista, tämä ampui itsensä miehensä revolverilla heidän puutarhassaan.

Vuonna 1918 Haber palkittiin Nobelilla keksinnöstä, jolla hän kykeni erottamaan typpeä suoraan ilmasta. Näin saatiin kauan kaivattua lannoitetta, jonka avulla vältettiin maailmanlaajuinen nälänhätä.

Ei voi kuin ihailla chileläisen Benjamín Labatut’n valtavaa tietomäärää ja lennokasta kieltä The Guardianin ylistämässä ”nerokkaassa, monisyisessä ja syvästi ravistelevassa” teoksessa Maailman kauhea vihreys (Tammi). Teos oli ehdolla vuoden 2021 kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi.

Labatut käy läpi 1900-luvun luonnontieteen saavutuksia ja niiden kehittäjien elämää hengästyttävään tahtiin, mutta pitää langat tiukasti käsissään. Tarinoita, jotka perustuvat todellisiin tapahtumiin, hän on höystänyt fiktiolla ja luonut näin jännittäviä, toisiinsa limittyviä kertomuksia. Ne osoittavat, että sanonta ”todellisuus on tarua ihmeellisempi” ei ole tuulesta temmattu.

Fritz Haber (1868 - 1934)

Myöhemmin saksanjuutalaisen Haberin kehittämää syanidia sisältävää kaasumaista hyönteismyrkkyä, Zyclonia, natsit käyttivät miljoonien juutalaisten tuhoamiseen kaasukammioissa. Heidän joukossaan kammottavan tukehtumiskuoleman – suu vaahdossa, veren vuotaessa korvista - kokivat Haberin sisarpuoli, lanko ja sisarenpoika.

Haberin jäämistöstä löytyi kirje, jossa hän tunnusti kantavansa sietämätöntä syyllisyyden taakkaa. Ei tosin siitä, että hän oli osaltaan syyllinen lukemattomien ihmisten kuolemaan. 

Häntä kammotti ”kauhea vihreys”, jonka hänen kehittämänsä lannoite aiheuttaisi. Se saisi kasvit villintymään, valtaamaan maanpinnan ja tukahduttamaan alleen muut elämänmuodot, meidät mukaan lukien.

Labatut’n esittelemät omalaatuiset tieteen jättiläiset elivät oman mielensä universumeissa teorioihinsa ja yhtälöihinsä uppoutuneina. Yksi heistä oli aikansa terävin älykkö Aleksander Grothendieck, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli kaikkien matemaattisten olioiden perustana olevan rakenteen paljastaminen.

Hullun vuoden 1968 liikehdinnät tempaisivat hänet kuitenkin mukaansa vastustamaan asevarustelua ja ydinvoimaa. 42 vuoden iässä maailmankuulu huippumatemaatikko lopetti ainutlaatuisten tutkimustensa teon, poltti kirjoituksensa, hylkäsi perheensä ja alkoi vaellella erakkona.

Grothendieck halusi suojella muita älyltään. Minkälaisia uusia kauhuja syntyisi siitä täydellisestä ymmärryksestä, jota hän tavoitteli? Hänen mukaansa ihmiskuntaa eivät tuhoaisi poliitikot vaan hänen itsensä kaltaiset tiedemiehet, jotka ”kulkivat kuin unissakävelijät kohti maailmanloppua”, jonka syvyyksiin hän oli tutkimuksissaan kurkistanut.

Benjamin Labatut on kirjoittanut useita
palkittuja teoksia.
Kuva: Juana Gomez-Honfrei

Tutkimusmatka kohti todellisuuden ja aineen perimmäistä ydintä oli kuitenkin alkanut, eikä Grothendieck enää kyennyt pysäyttämään marssia kohti ”maailmanloppua”. 

Labatut tempaa yleistajuisella tekstillään lukijan koukuttavasti mukaan matkalle fysiikan syvimpiin syövereihin. Siellä arkijärki pitää jättää narikkaan.

Varsinaisen mullistuksen tuonaikaiseen maailmankuvaan aiheutti vasta 23-vuotias, jo neron maineen saavuttanut  Werner Heisenberg, joka järkytti tiedemaailmaa todistamalla, että klassisen fysiikan lait eivät päteneet hiukkastasolla. 

Hänen kehittämäänsä kvanttimekaniikkaa ei voitu johtaa mistään aiemmista teorioista. Se oli itsessään lähtökohta aivan uudelle tavalle tarkastella hiukkasfysiikkaa.

Heisenbergin epätarkkuusperiaate tuhosi determinismin, universumin kellokoneiston. Sen mukaan hiukkasen paikkaa ja liikettä ei voitu täsmällisesti määrittää. Todellisuuden ydin pakeni yhä kauemmas, kun hänen laskelmansa osoittivat, ettei todellisuutta ole olemassa havainnosta erillisenä.

Yleisen suhteellisuusteorian luojalle Albert Einsteinille tämä radikaali muutos fysiikan perusteisiin – jonka mukaan oli olemassa vain todennäköisyyksiä, ei varmuuksia – oli liikaa. ”Jumala ei heitä noppaa!” hän kivahti Solvayn konferenssissa Brysselissä vuonna 1927.  Kvanttiteorian synnyttämisessä mukana ollut Niels Bohr vastasi tähän kipakasti: ”Keitäpä me olemme sanomaan Hänelle, miten maailmaa pitäisi hallita”.

Heisenbergin epätarkkuusperiaate pitää edelleen pintansa. Einsteinin unelma ”kaiken teoriasta”, joka selittäisi ja yhdistäisi kaikki fysikaaliset ilmiöt, ei ole saanut tuulta purjeisiinsa vuosikymmenten ponnisteluista huolimatta. Moni fyysikko uskoo, ettei sellaista edes ole olemassa.

Aaltoja vai hiukkasia, vai molempia?

Minä muodossa kirjoitetussa loppuluvussa Yön puutarhuri Labatut solmii kirjansa lankoja yhteen Chilen vuoristomökissään. Hänen naapurinsa, yöllä kasvejaan hoivaava entinen matemaatikko, oli Grothendieckin saavutuksiin tutustuttuaan hänkin hylännyt menestyksekkään uransa.

Tämä sattuu minuunkin, entiseen rivimatemaatikkoon. Puutarhuri oli nimittäin oivaltanut, että juuri matematiikka – eivät niinkään ydinpommit, tietokoneet, bioaseet tai ilmastotuho – muutti maailmaa siinä määrin, että jo parinkymmenen vuoden päästä tai nopeamminkin on mahdotonta ymmärtää, mitä merkitsee olla ihminen.

Yön puutarhuri jättää ratkottavaksemme kysymyksen pitäisikö nerojen hylätä teoriansa ja yhtälönsä, jottei hallitsematon kehitys lopullisesti riistäytyisi käsistämme? Entä miten voisimme paimentaa tieteen edistysaskeleet hyvän palvelukseen, pois pahan poluilta? Vaikuttava, ajatuksia ravisteleva teos.

 Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys (Un verdor terrible).

Espanjasta suomentanut Antero Tiittula. Tammi, 2023. 206 s.