Paul Austerin hyvästijättö
Nykyhetki, muistot, elämän arvaamattomuus, rakkaus ja kaipaus limittyvät huhtikuussa menehtyneen yhden merkittävimmän amerikkalaiskirjailijan viimeiseksi jääneessä teoksessa Baumgartner.
It is a tender, miraculous little book. Siri Hustvedt
Seitsemänkymppisen Princetonin filosofian professorin ja kirjailijan Sy Baumgartnerin aamu alkaa keskeytyksillä ja kommelluksilla. Puhelin soi, sähkömittarinlukija piipahtaa, hänen tilaamansa kirja tuodaan.
Tohinan
tiimellyksessä hän polttaa näppinsä tarttuessaan liedelle unohtuneeseen
alumiinikattilaan, kompastuu kellarin portaissa ja teloo jalkansa.
Tässä hulabaloossa Baumgartner on unohtanut kesken
jääneen Kierkegaard-esseensä sekä puhelun, joka hänen oli tarkoitus soittaa
siskolleen, kuten myös sen tosiasian,
että hänellä ylipäänsä on sisko, sillä sen jälkeen hänelle on sattunut niin
paljon asioita, että tämä voisi aivan hyvin olla jonkun toisen elämä.
Austerin seurassa viihtyy. Tuntuu kuin hän luontevalla, eleettömällä
huumorilla silatulla tekstillään kirjoittaisi kuin luotetulle ystävälleen. Tämän
tunnelman teoksen kääntäjä Arto
Schroderus tavoittaa luontevasti. Riehakkaan alun jälkeen meno rauhoittuu,
ja saamme tutustua Baumgartneriin ja hänen elämäänsä lähemmin.
Viimeiset lähes kymmenen vuotta hän on potenut haamusärkyä:
Miten oivallisesti se toimii inhimillisen
kärsimyksen ja menetyksen metaforana. Baumgartner menetti rakkaan
Anna-vaimonsa, jonka kanssa yhteiselämää oli kestänyt 42 vuotta, Cape Codin tyrskyihin.
Kaikki me, jotka olemme rakkaitamme menettäneet, tiedämme mistä hän puhuu.
Kaipaus ja rakkaus Annaan kulkee tarinan tummana
juonteena, kuolema ei pariskuntaa ole pystynyt erottamaan. Baumgartner kokee
itsensä ihmistyngäksi, josta elämää versova oksa on väkivaltaisesti repäisty
irti. Mustunut alumiinikattila, johon hän sormensa poltti, palauttaa hänen
mieleensä heidän ensitapaamisensa kierrätyskeskuksessa, josta hän kattilan
osti.
Baumbartner oivaltaa, että vaikka on pitänyt Annaa alitajuisesti
lähellään, hän on samalla kieltänyt itseään uppoutumasta muistoihin: ”ei,
Baumgartner sanoo itselleen, et mene sinne nyt.” Kommellusten päivästä tulee
käännekohta, ja hän antaa vihdoin muistoille luvan astua mielensä näyttämölle.
Elämään kuuluu
tuskan tunteminen, hän sanoi itselleen, ja tuskan pelkääminen on elämästä
kieltäytymistä. Jahkailun aika on ohi. Baumgartner päättää satsata
uuteen romanttiseen suhteeseen, jäädä eläkkeelle ja kirjoittaa vihdoin loppuun
keskeneräisen käsikirjoituksensa.
Baumgartner tunnustaa olleensa vapaaehtoinen sanojen
vanki lähes koko ikänsä. Auster tietää mistä kirjoittaa kuvatessaan sanojen
vankien tuntemuksia käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen. Baumgartner kutsuu
tätä epätoivon ja tyhjyyden tilaa
luhistumiseksi. Paul Auster tuli tunnetuksi 1980-luvun puolivälissä
julkaistusta New York -trilogiasta.
Kuva: Markko Taina
Jos haluaa
säilyttää mielenterveytensä ja mahdolliset käyttökelpoiset ainekset tästä itse
luodusta katastrofista, koko roska on jätettävä sikseen, kunnes siitä on irtautunut
niin perusteellisesti, että kun siihen lopulta uskaltaa jälleen tarttua, sen
tuntee kohtaavansa ensimmäistä kertaa.
Auster antaa muistojen nousta pintaan, temmeltää Baumgartnerin
ajatuksissa ja herättää kysymyksiä. Tätä minäkin olen ihmetellyt: miksi jokin ohikiitävä satunnaishetki istuu
muistissa niin sitkeästi, vaikka muut, oletettavasti tärkeämmät hetket,
katoavat ainiaaksi. Muistin logiikka on meille tuntematonta.
Baumgartner uppoaa tahtomattaan yhä syvemmälle
lapsuuteensa sekä vanhempiensa ja isovanhempiensa sumussa häämöttävään
historiaan. Ärsyyntyy, kun muistot eivät hellitä otettaan, joten: niin vitut, Baumbartner toteaa itsekseen,
noustaan sitten satulaan ja ratsastetaan kerralla läpi.
Sen hän tekee, ja samalla syntyy kiinnostavaa
mikrohistoriaa Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneista siirtolaisista. Hänen
vaatekauppias isänsä syntyi Varsovassa vuonna 1905 ja kuoli Newarkissa vuonna
1965. Äitinsä suvusta, ”Austereiden hämärästä haarasta” hän ei tiedä juuri
mitään.
Kansainvälisen PENin kokous lennätti Baumgartnerin
Ukrainan Lviviin syyskuussa 2017. Samalla hän sai mahdollisuuden tehdä nostalgiamatkan
vuoden 1880-luvun alkupuolella syntyneen äidinpuoleisen isoisänsä synnyinkaupunkiin
Ivano-Frankivskiin. ”Lahtauksen keskeiselle kauhunvyöhykkeelle”, alueelle, jossa
toisen maailmansodan aikana teurastettiin kymmeniätuhansia juutalaisia.
Historia toistaa itseään, veri virtaa Ukrainassa jälleen.
Auster johdattaa romaanissaan lukijan monen polun päähän,
taivaltaa sitä jonkin matkaa kunnes poikkeaa taas toisaalle. Näinhän elämässä
käy, se syntyy keskenjääneistä tarinoista kuin erivärisistä loimista punottu
kudelma.
Tuntuu kuin Paul Auster haluaisi hienossa, hellässä
pienessä kirjassaan, testamentissaan, kertoa millaista on kirjoittaa, muistaa,
elää, kaivata ja rakastaa. Me jatkamme hänen viitoittamillaan poluilla.
Paul
Auster: Baumgartner. (Baumgartner)
Suom. Arto
Schroderus. Tammi. 2024. 204 s.