Salli Kari: Vedestä ja surusta

 

Miten rakentaa silta kuoleman railon yli?

Salli Karin esikoisromaanissa Vedestä ja surusta Islannin lämpimien lähteiden syleilyt ja syöpähoitojen tykitykset limittyvät. Eriparisten elementtien vuoropuhelusta syntyy yksi kirjavuoden vaikuttavimmista teoksista.

On luovuttava paljosta tehdäkseen tilaa tälle elämälle, jossa kuolema on läsnä.

”Kuinka kauas on lähdettävä päästäkseen itsestään etäälle?” pohtii Salli Karin romaanin Vedestä ja surusta (Siltala) minäkertoja. Hän pakenee suruaan pikkuruiseen Laugarvatnen kylään Islannin syrjäiseen kolkkaan. Hälventäisikö parin kuukauden mittainen residenssiaika hatarassa mökissä muistot menneestä?

Islannin jylhä, ankara luonto tuntuu tulijasta vieraalta, luotaantyöntävältä. Eikä matkalaisen mieli etäisyydestä piittaa vaan ajatukset tapailevat alinomaa mennyttä ja koettua. Ja suru, kuinka siihen saattaa hukkua, niin syvää se on, samoin kaipaus ja ikävä, niiden äkkisyvät pyörteet.

Kertojan itsestään selvältä tuntunut elämä päättyi 27-vuotiaana, rokkitähdille kohtalokkaassa iässä. Rintasyöpä. Pahanlaatuinen. Diagnoosista alkaa työläs luopumisen ja toipumisen aika.

Lehdistötilaisuudessa Salli Kari kertoi kaivanneensa toisenlaista kertomusta sairauden kuvaukseen. Tämän hän romaanissaan tekee, vie lukijan kalvakkaan, hiuksettoman kulissin taakse lihaa ja verta olevan ihmisen elämään.

Kadulle astuessani tunnen ohimoilla tuulen. Esille pääsee jokin kaukainen kehomuisto, hiuksissa piilotellut, olen viimeksi tuntenut saman pienenä lapsena, sylivauvana kenties kesän puhallellessa päälakeen.

Satujen saarella teksti soljuu kuulaana ja runollisena, aivan kuin sen yllä leijailisi usvaa. Siellä korppi, kuin valostaan irronnut varjo, istahtaa pisteeksi pilven virkkeelle. Ja auringon eteen lipuva pilvi puolestaan heittää varjon, joka hivelee mustan vuoren kuvetta.

Tekee mieli lukea näitä säkeitä yhä uudelleen, nähdä ne sielun silmillä. Kirjan turkoosina kupliva sisäkansi ja väljä, ajatuksille aikaa ja tilaa antava taitto saivat aplodeja niin ystävältäni kuin minulta.

Salli Kari on teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti.
Kuva: Hannele Salminen

Romaani on kehollinen tavalla, johon en aiemmin ole kirjallisuudessa törmännyt. Vähitellen, kuin huomaamatta kertoja solahtaa osaksi karua, alati muotoaan muuttavaa maisemaa. Aistii sen koko olemuksellaan, samaistuu siihen. Kylpy kylmässä järvessä piirtää keholle ääriviivat.

Jos kirkkaudella olisi muoto, se olisi tämä läpi-iskevä kylmyys, joka kokoaa ihmisen uudelleen ja käärii säkenöivään huntuun.

Vesi kaikissa olomuodoissaan lipuu näyttämölle, esiintyy lukemattomissa rooleissaan: kesytettynä uimalassa, geysirin poreilussa, lämpimän lähteen höyryssä, piiskaavassa sateessa, poskia pitkin vierivissä surun sävelissä.

Kunpa osaisin ottaa oppia vedestä täällä, millaista on olla yhtä aikaa tyyni lampi, kirpeänä liplattava puro, ryntäävä putous, notkeasti sopeutuva virta.

Toisenlaiset kehon muistot, vastakuvat veden syleilylle, nousevat kertoja mieleen kuin mutaisen lammen huokaukset. Korppiko ne kuljetti nokassaan? Kehoon on piirretty tussiviivat, joita kirurgien veitset pian noudattavat. Ne viiltävät railon aikaan ennen ja nyt.

Aika on suhteellinen käsite, ihmisen aika ei sitä riitä mittaamaan. On aikoja aikojen sisällä. Valtamerten ikiaika, sydämenlyönnin hetki, jatkoaika auenneen railon jälkeen. Miten elää kuolemantietoisuuden kanssa? Voisiko se olla myös voimavara?

Nämä mietteet särkevät tiimalasin. Sen sisälle vangittu aika pakenee, pöllyää kuin tulivuoren musta tuhka geysirin valkeaan höyryyn ja katoaa. Mennessään huikkaa: tämä hetki teillä on, muusta ei ole takuita.

Siri Hustvedt kirjoitti esseekokoelmassaan Elää, ajatella, katsoa kehollisesta tietämisestä:

”Totuus tiedostamattomista prosesseista on se, että kirja voi tietää enemmän kuin kirjoittaja, se on tietämistä joka tulee usein ruumiista, kohoaa jostakin oman itsen esiverbaalis-rytmisestä liikkeen kohdasta.”

Juuri tämän Salli Karin hieno esikoisteos Vedestä ja surusta tekee, se on enemmän kuin sanojensa summa. Herkkyydessään vahva teos saa minut odottamaan innolla jatkoa.

Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala. 2024. 227 s. https://www.siltalapublishing.fi/