Jyri Vartiainen: Sanon vielä tämän

Arjen hillittyä lumoa

 Jyri Vartiaisen lyhytproosateoksessa Sanon vielä tämän arki kaikessa vähäpätöisyydessään saa pääroolin. Tuokiokuvien näyttämöllä sen pinnan alta paljastuu vivahteikas maailma.

Mies ei ajattele, että runous olisi rakastamista, runous vain on. Sitä kertyy. Mies pyöräilee pitkää tietä pitkin.

Jyri Vartiaisen ensimmäinen lyhyt kertomus Luostari luo mollivoittoiset alkutahdit hänen kokoelmalleen Sanon vielä tämän (Teos). Kertojan isä on kuollut ja äiti hoitokodissa, joten hän elää yksin ja yksinäisenä lapsuuskodissaan. Sanat kuten rakkaus, ystävyys tai yhteiskunta eivät juuri koskaan käväisseet hänen mielessään.

Kuntopyörä jököttää keskellä olohuonetta kurinalaisen elämän toteemina. Nuori mies havainnoi ympäristöään tarkasti, löytää sieltä ilonaiheen, pihalla kasvavan suuren vaahteran. Lapsena sen alla loikoillessaan hän ei ollut kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, nyt vaahterasta on tullut tärkeä.

Hän ajatteli, että jos joku saisi päähänsä kaataa tuon vaahteran, se olisi kaiken loppu. Hänen täytyisi sen jälkeen muuttaa.

Jii on jäänyt työttömäksi ja kertomukselle nimensä lahjoittanut Jouluarpa raaputtamatta. Kuntopyörän sijasta olohuoneeseen on parkkeerannut pyykkiteline, jonka tyhjennyttyä on aika pestä pyykkiä. Ilmassa väreilee epämääräistä toivottomuutta.

Lehmuksen ovat korvanneet iloa tuovat television snooker-matsit. Jii rakastaa vihreän veran peittämän pöydän ympärillä vallitsevaa pyhää keskittyneisyyttä. Uneen vaipuessaan hän näkee vihreän veran leviävän pöydän laitojen yli kumpuilevaksi niityksi.

Tähän yksinäiseen hiljaiseloon tulee säpinää, pikemminkin värinää, tarinassa Vibraattori. Kookkaan laitteenkaan – jota kertoja tottuneesti käsittelee – avulla ei kuitenkaan synny syvempää yhteyttä, rakkaudesta puhumattakaan. Sillä vempaimen omistaja ”ei ole seurustelevaa tyyppiä”.

Tällä näyttämöllä huumorilla on sivurooli, mutta sen se sitten hoitaakin mallikkaasti: Olisi liioittelua sanoa, että siitä oli tullut minulle työvälineen kaltainen jatke, mutta jonkinlaista läheisyyttä minä laitteen kanssa koin.

Tuntuu kuin lukisin proosakatkelmien sijasta romaania, sillä niin yhtenäinen tunnelma tarinoissa vallitsee. Jalkapallo-otteluksi nimetyssä kertomuksessa on jo päästy edellisiä tarinoita pidemmälle, mutta pian eroon päättyvä liitto palauttaa yksinäiset alkuasetukset.

Oli aika luovuttaa, ja muistin menneisyydestäni, että luovuttaminen oli ennenkin tuonut elämääni hyviä asioita.

Proosateosten ohella Jyri Vartiainen on 
julkaissut myös runokokoelmia.
Kuva: Olli-Pekka Tennilä

Vartiainen katsoo tarkasti ja rakentaa näkemistään arjen pienistä nyansseista ja ajatuksenpoikasista vivahteikkaan maailman. Lyhyitä kertomuksia lukiessa mieleen häivähtää monesti tuttuuden tunne. Näissä tilanteissa, tunnelmissa ja mietteissä olen minäkin piipahtanut oman elämäni variaatiossa.

Vartiainen saa minut havahtumaan, katsomaan tarkemmin, pysähtymään pienten eleiden ja liikahdusten, ajelehtivien ajatusten ja unenrippeiden äärelle. Kuuntelemaan mitä niillä on sanottavaa.

Ihmisen ikävä toisen luo kaivertaa minäkertojaa myös Kultainen noutaja -kertomuksessa. Laajempaa yhteyttä lemmikin emännän kanssa ei kuitenkaan synny. Kertoja joutuu kiertämään kohdettaan kuin satelliitti radallaan: meidän osamme oli vain kävellä yhdessä jonkinlaisena kolmikkona.

Sanon vielä tämän -kokoelman viimeinen lyhyt kertomus Tie vie runouden ja muunkin kirjallisuuden ytimeen, sinne missä oikein valituista ja asetetuista sanoista syntyy enemmän kuin niiden summa.

Vaikka olenkin entisessä elämässäni ollut matemaatikko, allekirjoitan pitkää tietä pitkin pyöräilevän runoilijan metaforan: Runoutta tapahtui jo ennen kirjoitus- ja puhetaidon syntyä, tarvittiin vain matemaattinen totuus 2 on enemmän kuin 1 ja 1+1=3. Jiri Vartiaisen Sanon vielä tämän osoittaa väitteen todeksi.

Jyri Vartiainen: Sanon vielä tämän. Teos. 2024. 138 s. https://www.teos.fi/