Tyttöjen välisestä rakkaudesta

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos, 2016. 335 s.

Palkittu kirjailija Leena Parkkinen vie uudessa romaanissaan aikaan, jolloin tyttöjen välinen rakkaus oli vielä rikos. Tuolloin toisia kaiversi nälkä, toisaalla nautittiin yltäkylläisiä illallisia. Entä mitä tapahtui kustantamon kulissien takana?

Säädyllisen ainesosan sisällysluettelo saa veden kielelle. Aloitamme hummereilla ja mansikoilla Porvoon saaristossa kesäkuussa 1941. Perinteikäs kustantamo Rosenlund on saanut vieraakseen korkea-arvoisen saksalaisen kirjailijan, ja juhlat ovat komeat.

Tuolloin välirauhan aikaan oli vielä mahdollista unelmoida. Pitojen emäntä Reetta Murroskin haaveilee paremmista ajoista: Jonain päivänä olisi taas kesä ja hän voisi tehdä suklaatuulihattuja ilman, että kukaan puhuisi enää säännöstelystä. Nousisi uusi sipuli, hauet muuttuisivat pulskiksi ja raparperimehu olisi vaaleanpunaista kuin nuoren tytön iho.

Mutta juhlien jälkeen oli palattava arkeen. Vuonna 1956 nuori Saara miehineen ja pikkupoikineen on matkalla Helsinkiin vaatimattomaan asuntoon Töölöön. Perheellä on eväänä munaleipiä, joista ei riitä kaikkien nälän taltuttamiseen. Ajankuvan Parkkinen tavoittaa oivallisesti, voipaperia, porstuaa ja pirssiä myöten.

Mutta Saara ei halua viettää loppuelämäänsä pikkurouvana, joka hoitaa perheen taloutta ja tekee lisää lapsia. Hän kaipaa muuta. Ja siinä avuksi tulee yläkerran maailmaa nähnyt Elisabeth, nelikymppinen kääntäjä. Omien sanojensa mukaan ”sopimaton avioliittoon ja ihmissuhteisiin”. Mutta hän on mainio kokki ja järjestää riehakkaita juhlia, joissa käy kummaa porukkaa. Radikaaleja, kuulemma. Huhutaan, että Elisabeth on vakooja.

Hän kertoo polveilevaa tarinaansa pitkissä kirjeissä ystävättärelleen. Mukaan hän liittää ruoanvalmistusohjeita, kuin koodeja.

Elisabeth tuo Saaran elämään tämän kaipaamaa vipinää. Vihdoin Saara tuntee itsensä kokonaiseksi, oppii kehonsa aistimuksista ihan uusia asioita. Saaran vartalo suli. Jokin Elisabethissa sai hänen ihonsa muuttumaan elohopeaksi. Kaikki muu unohtui. Elisabethin huulet olivat hyvin lähellä häntä, hänen ihossaan tuoksui myski ja santelisaippua.

Onko kyseessä sairaus?, pohtii Saara. ”Tamä”, Elisabeth kosketti Saaran rintaa, ”on tervejärkisin asia maailmassa.”

”Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon esikoisellaan Sinun jälkeesi Max vuonna 2009 voittanut Leena Parkkinen on hieno tarinankertoja, jota läheisten ihmissuhteiden koreografia kiinnostaa. Niistä voi sanoa jotain vain taiteen keinoin, tavoittaa mielen syvyyksien salaisuuksia, jotka aukeavat vain asianosaisille. Eivätkä aina heillekään.” Näin kirjoitin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2013 voittaneesta romaanista Galtbystä länteen (Teos).

Samanlaista otetta jäin kaipailemaan Säädyllisestä ainesosasta. Se poreilee moneen suuntaan, ja ainesosia piisaa roppakaupalla – kiinnostavia tosin. Mutta teos hajoaa liiaksi mennäkseen syvemmälle tuohon ”ihmissuhteiden koreografiaan”, säädyttömään ainesosaan. Mutta eihän se aina ole tarpeellista. Taitava tarinankertoja on valmistanut koukuttavan ja viihdyttävän eväspaketin vaikka lomamatkalle tai riippukeinuun nautittavaksi.