Aki Ollikainen: Pastoraali

Paimenidylli särkyy

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali ei petä odotuksia. Yhdenpäivänromaani päivittää muinaistarut vaikuttavasti nykypäivään.

Kannen suunnitellut Elina Warsta
on lukenut Pastoraalin tarkkaan.

Aki Ollikainen todisti jo edellisillä teoksillaan Nälkävuosi ja Musta satu olevansa tiivistämisen mestari. Pastoraali (Siltala) jatkaa samalla linjalla. Sen 138 sivuun mahtuu monen ihmisen tarina ja kohtalo, sillä kirjailija luottaa lukijan oivallukseen ja kykyyn täydentää tarinoiden puuttuvat kohdat.

Pastoraalissa vietetään näennäisen tavallista kesäistä lomapäivää itäsuomalaisen muuttotappiokunnan syrjäkylällä sukulaisten ja naapurien kesken. Silti tunnelmassa on jotain maagista, uhkaavaa. Eikä ole aivan tavallista, että muinaistarujen eläimet kommentoivat tapahtumia ja puuttuvat niiden kulkuun.

Mustat korpit, Hugin ja Munin, kiertelevät taivaalla ja tarkkailevat ihmisten touhuja, raportoivat niistä yksisilmäiselle kuoleman jumala Odinille. Vihje tulevasta saadaan, kun mahtava hauki Kronos iskee hampaansa välkkyväkylkiseen särkeen kaislikossa: ”Yksinäinen auringonkiloa kuultava suomu leijaili veden avaruudessa kohti pohjaa.”

Tarun ja toden vuoropuhelu ja limittyminen luovat vivahteikkaan näyttämön, jolla ihmisten arkiset puuhat saavat uusia ulottuvuuksia. Vuosikymmenten mittainen aika tiivistyy yhtenä kesäisenä päivänä monen sukupolven ihmisten muistoissa, ajatuksissa ja puheissa.

Kyseessä ei olisi pastoraali, paimenidylli, jollei laitumella käyskentelisi ainakin yksi paimen. Virkaa hoitaa nelikymppinen Aatu, joka vaimonsa Elisan kanssa on muuttanut maalle etsimään onnea yksinkertaisesta maalaiselämästä. Inspiraation ”paimenelämään” hän on saanut Fernando Pessoan teoksesta Minä en ole aina sama, jossa mestari kirjoittaa lammaspaimenen hahmossa.

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi voitti
Hesarin kirjallisuuspalkinnon oli oli Finlandia-
ehdokas. Kuva: Laura Malmivaara

Aatu on solahtanut maalaiselämään niin täysin, että on läheinen ja puhuu syvällisiä vain lampailleen. Elisassa sen sijaan kytee vielä liekki.

 ”Ei hän kaivannut seuraa syksyisille sieniretkille eikä rauhallisten takkailtojen iloksi. Hän halusi saada otteen vielä kerran nuoruuden hurmaavasta minihameenhelmasta, kun se viimeisen kerran kierähti hänen edessään.”

Muutkin ihmiset suviyössä kaipaavat hellyyttä. Parivuoteen kuilu kurotaan ainakin hetkellisesti umpeen saunan lämmössä. Siellä myös jo ennen sotia syntynyt vanhaisäntä Vilho hoivaa takaisin lapsuuteensa vaipunutta vaimoaan Sirkkaa.

Pappa Vilho on tyttärentyttärensä sankari: ”Eilen aloin itkeä, kun näin sen ruotivan kädet täristen ahventa mummon lautaselle.”

Konstailematta, aidosti Ollikainen rakentaa romaaniaan, sen ihmisten mielenmaisemaa ja elämisen ehtoja. Samanaikaiset tapahtumat luovat ajan kaleidoskoopin, joka kummittelee monisärmäisenä lukijan mielessä. Ilmaisuvoimainen kieli tuo niin luonnon monimuotoisuuden kuin arjessaan sinnittelevien ”luomakunnan kruunujen” pettymykset ja unelmat iholle.

Kyseessä ei olisi Aki Ollikaisen romaani, jollei hän lisäisi alun pastoraaliseen tunnelmaan vähitellen kierroksia ja kiihdyttäisi kohti väistämätöntä. Kun taistelu korven herruudesta on käyty, korpeilla on Odinille raportoitavaa.

Kaj Sandellin öljymaalaus (osa)
Aurinkokallio.

Taitavasti Ollikainen vaihtaa pienemmälle ja palaa alun tunnelmiin. Yöllisen ukkosmyrskyn jälkeen aurinko paimentaa jälleen pumpulipilviään sinitaivaalla, ja tinkimätön aika menee menojaan, ei muistele menneitä. Mutta Sirkan karitsan kaulaan ripustamassa kultakellossa aika on pysähtynyt.

Kenties se muistuttaa, ”että ajan paineesta selvisi vain, kun antoi hetkien ensin lipua lävitseen ja jätti ne sitten leijumaan ympärilleen. Joskus, sopivan sävelen löytyessä, ne esittivät kauniin muistojen piiritanssin”.

Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala. 2018. 138 s.

Kaj Sandellin öljymaalauksia Galleria Dixissä 19.10. asti.