Susanna Reinboth ja Jarkko Sipilä (toim.): Etusivun rikokset

Voiko tämä olla totta!

Suomen maineikkaimmat rikos- ja oikeustoimittajat kertovat raskaasta – ja joskus karmaisevasta, peräti vaarallisesta – työstään uudessa teoksessa Etusivun rikokset – Näin kovat uutiset syntyivät.

Oikeustoimittajien yhdistykseen kuuluu noin 70 jäsentä eri puolilta Suomea. Nyt heistä 18 paljastaa juttujen laadinnan taustoja ja avaa omaa työskentelyään lööppien kulisseissa.

Susanna Reinbothin ja Jarkko Sipilän toimittama Etusivun rikokset (Crime Time) on marraskuussa 30 vuotta täyttävän järjestön juhlajulkaisu.

Hannes Markkula työskenteli Ilta-Sanomissa 47 vuotta pääsektorinaan rikosjutut. Kirjan julkistamistilaisuudessa hän totesi, että hyvällä rikostoimittajalla pitää olla paljon hyödyllisiä vihjeenantajia: – Akuutissa uutistilanteessa kehotan vinkkaajaa aina ensin soittamaan ambulanssin, sen jälkeen poliisille – ja lopuksi minulle.

Liikanimi Murha-Markkula ei häntä innosta. Sen hän sai, kun ennätti kesällä 1971 rikospaikalle skuuppia metsästämään ennen poliiseja. Ja oli joutua itse pidätetyksi.

Alamaailmalta vinkkien metsästys ei aina ole leikintekoa. Sen on saanut ”vasikkalehti” Alibin päätoimittaja Mika Lahtonen karvaasti kokea. ­ – Välillä tulee hyviä vihjeitä, välillä turpiin, hän totesi lakonisesti.

Näin kävi, kun vanki pahoinpiteli hänet rajusti Jokelan vankilassa järjestetyssä haastattelutilaisuudessa Alibissa julkaistun paljastuksen vuoksi. ”Tykityksen aikana kaadun vankilan lattialle. Seuraavaksi tunnen, kuinka saksimurhaaja iskee minua metallijalkaisella tuolilla päähän. Tulee potkuja kylkeen ja edelleen päähän.”

Ei ihme, että sairaalan vuoteella Lahtonen päättää vaihtaa ammattia: ”Jossain toisessa työssä saattaisi päästä helpommalla.” Mutta sisu voitti: ”En ole luovuttaja muutenkaan, en varsinkaan tämän kokemuksen jälkeen”. Lahtosella on ominaisuudet, joita rikostoimittajan työssä vaaditaan: sinnikkyyttä, uteliaisuutta ja – rohkeutta.

Mikä lastensuojelussa mättää?

Aina vinkeistä seuranneet vammat eivät ole ruumiillisia. Varsinkin lapsiin kohdistunut väkivalta vaatii henkistä kanttia käsitellä raskaita aiheita. Kun Kalevaan juttuja kirjoittava Susanna Kemppainen sai rajun yhteydenoton, hän ei ensin ollut uskoa korviaan.

Soittaja ”Olivia” kertoi isänsä raiskanneen hänet toistuvasti 9-vuotiaasta alkaen. Lukuisten aborttien jälkeen hän oli lopulta synnyttänyt tälle vaikeasti vammaisen pojan 17-vuotiaana. Isä oli tullut Afrikasta Suomeen tyttären ollessa nelivuotias.

Olivian kertomus osoittautui todeksi, ja iso osa tutkimusaineistoa niin julmaksi, ettei sitä voitu julkaista. ”Seksuaalisen väkivallan lisäksi isä oli pahoinpidellyt häntä toistuvasti.” Olivia oli vuosikausia ollut lastensuojelun asiakkaana, silti kukaan ei puuttunut asiaan. Miten se voi olla mahdollista?

Isä oli tapahtumien aikana toiminut Oulun paikallispolitiikassa. Hänellä oli myös pitkäaikainen luottamustehtävä Oulun käräjäoikeuden lautamiehenä. Kiistettyään ensin tekonsa esitutkinnassa hän pyörsi puheensa oikeudenkäynnissä ja antoi uskomattoman selityksen julmuuksilleen.

 ”Hän kertoi maanneensa tytärtään, jotta voisi rikastua burkinafasolaisen poppamiehen ohjeiden mukaisesti.”

Viranomaisten laiminlyöntien tutkinta ei tuottanut Olivian toivomaa tulosta. Ketään ei syytetty, sillä hänen lastensuojelunsa tietoja ja asiakirjoja oli hävitetty jopa kymmenen vuoden ajalta. Tästäkään kukaan ei saanut syytettä.

Toinen traaginen tapaus on 8-vuotiaana isänsä ja äitipuolensa murhaamaksi joutunut Eerika. Hänet tukahdutettiin kuoliaaksi pressuun käärittynä. Lastensuojelun asiakas hänkin oli ollut kuuden kuukauden ikäisestä lähtien.

Rikostoimittaja Vera Miettinen on parhaillaan kirjoittamassa kirjaa Eerikasta, jotta tulevat sukupolvet eivät häntä unohtaisi, eikä vastaavankaltaista koskaan enää tapahtuisi.

”Aika lujaa painaa hesarin muijat”

Jos lastensuojelulla on syytä katsoa peiliin, sama koskee myös poliisin ylintä johtoa, joka istuu parhaillaan oikeudessa entisen Helsingin huumepoliisin päällikön ”keisari” Jari Aarnion sotkuiseen rikosvyyhtiin liittyen.

Hesarissa työskennelleet rikos- ja oikeustoimittajat Susanna Reinboth ja Minna Passi ovat saaneet useita palkintoja Aarnio-uutisoinnistaan sekä kirjastaan Keisari Aarnio. Etusivun rikoksissa he avaavat monisäikeistä, sinnikästä työskentelyään aiheen parissa.

Vyyhti lähti toden teolla purkautumaan, kun helsinkiläinen prostituoitu ”Saara” halusi avautua ja kostaa pitkäaikaiselle kumppanilleen Aarniolle. Tämä pääsi pian jyvälle toimittajien tutkimuksista ja viestitti apulaisvankilanjohtajana työskennelle kaverilleen:

”Jotain tekeillä. Toimittaja reinpotti käynyt tsiigaas jotain mun laskuja vuodelt 2003? Ja pomot tietty päästäneet sen.”

Toimittajia varoitettiin jatkamasta tutkimuksiaan Helsinki-aiheisella postikortilla:

”Älä tutki poliisin metodeita. Varoitan sinua! Älä kerjää vaikeuksia. TERV. ’KYTTÄ’”

Reiboth ja Passi olivat varmoja, että kortti tuli viranomaispiireistä. Se vain innosti heitä jatkamaan, sillä nyt oltiin selvästi kuuman skuupin jäljillä. Helsingin poliisi teki parhaansa vaikeuttaakseen heidän tutkimuksiaan. Peräti vaaralliseksi äityvästä tapahtumaketjusta ei puutu myöskään tahatonta komiikkaa.

Aarnion ja rikollispomo Keijo Vilhusen hengailusta kertovan jutun johdosta Hesarin pomot huolestuivat toimittajiensa turvallisuudesta ja päättivät joksikin aikaa piilottaa heidät hotelleihin. Alamaailman kanssa ei ole leikkimistä.

Jutun seurauksena myös Vilhunen oli katsonut parhaaksi kadota maan alle. ”Ja kyllä, myös hän vietti ensimmäisen yön Scandic Simonkentässä. Emme kuitenkaan törmänneet hotelliaamiaisella”, toimittajat kertovat kirjassa.

He penäävät läpinäkyvyyttä ja ovat huolissaan poliisin lisääntyvistä salaamistulkinnoista. Kun oikeaa tietoa ei ole saatavilla, huhut ja valeuutiset leviävät. Kuten he kirjassa muistuttavat, poliisille on annettu suuret valtuudet, ja osa tästä vallankäytöstä on lain mukaan salassa pidettävää. Asetelma tarjoaa mahdollisuuden väärinkäytöksille.

Jari Aarniota eivät toimittajien
tutkimukset innostaneet:
"Uskon et tynnyrit. Hs painaa." 

Aarnio-tapaus on tästä surullinen esimerkki. Toimittajat muistuttavatkin, että ”median tehtävä demokraattisessa yhteiskunnassa on toimia vallan vahtikoirana, kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti muistuttanut ratkaisuissaan.”

Etusivun rikokset avaa kiinnostavan monipuolisesti tätä vahtikoirana oloa, ja osoittaa, että todellisuus voi joskus olla tarua rujompaa ja rajumpaa.

Susanna Reinboth ja Jarkko Sipilä (toim): 

Etusivun rikokset – Näin kovat uutiset syntyivät. 

Crime Time. 2018.199 s.