Epätoivosta nousee viha
Leïla
Slimanin Kehtolaulu ei tuudita, se hätkähdyttää
hereille. Hieno romaani painajaiseksi muuttuvasta arjesta ja ihmistä murtavista
rakenteista vavahduttaa.
Ranskan Finlandialla, Goncourtilla, palkittu romaani Kehtolaulu (WSOY) alkaa siitä, mihin sen
tarina hyytävästi päättyy. Tämä lisää teoksen jännitettä, pitää lukijan
pihdeissään kuin paraskin trilleri, saa hänet odottamaan selitystä, miksi näin
kävi?
Nuoripari, asianajaja Myriam ja musiikintuottaja Paul
Massé, elävät ruuhkavuosia Pariisissa. Alkuun Myriam nauttii ”eläimellisestä” olostaan
kotiäitinä ja haluaa Mila-tyttären jälkeen vielä toisen lapsen. Pian Adamin
syntymän jälkeen kodin ahtaat kuviot alkavat kuitenkin tuntua vankilalta.
Kun vanha opiskelukaveri tarjoaa työpaikan, Myriam hyppää
innoissaan uraputkeen. Kesken vuotta lapsille ei järjesty tarhapaikkaa, joten
pariskunnan on palkattava lastenhoitaja. Yhteiskunnan eriarvoisuus ja asenteet
paljastuvat heti alkuun Paulin sanoista ”Ei
paperitonta, siitä me kai ollaan yhtä mieltä?”
Paul ei ole rasisti, hän on käytännön ihminen, eikä halua
kotiinsa ihmistä, joka
hädän tullen ei uskalla soittaa poliisille tai viedä
lapsia sairaalaan. ”Tärkeitä on, että hän
on reipas ja palveluhenkinen.” Tätä Louise on ja pian hänestä tulee
korvaamaton osa perhekuviota.
Ranskalais-marokkolaisesta Leïla Slimanista tuli Ranskan luetuin kirjailija Kehtolaulun julkaisun jälkeen. Kuva: Catherine Hélie |
Leïla
Slimani kuljettaa tarinaa vähäeleisesti. Hänen kaunis, tarkka kielensä pureutuu
tarinan henkilöihin, paljastaa ihmissuhteiden nyansseja, hienoja murtumakohtia,
jotka alkavat vähä vähältä nujertaa täydellisyyttä tavoittelevaa kotihengetärtä.
Lotta Toivanen on suomentanut
teoksen herkällä korvalla.
Louise alkaa kuin huomaamatta rakentaa omaa pesää perheen
kotiin, hankkia vaikutusvaltaa, vedellä naruja. Vaikka hän elää päivittäin
perheen keskuudessa, välissä on silti ylittämätön kuilu. Louisea katsotaan,
mutta häntä ei nähdä yksilönä, ihmisenä murheineen.
Toisaalta Louisekaan ei halua kertoa huolistaan, avautua
ja pyytää apua. Myriam yrittää sitä tarjota, mutta Louise pysyy jääräpäisesti
vaiti. ”Se on hänen tapansa säilyttää raja
meidän maailmojemme välillä”, Myriam päättelee.
Jos tämä muuri olisi onnistuttu murtamaan, tarina olisi
kenties päättynyt toisin. Slimani osoittaa vaivihkaa, miten vähästä asiat
joskus voivat olla kiinni.
Kehtolaulu paljastaa myös
äitiyden monet kasvot. Uraäidit potevat huonoa omatuntoa liian vähästä lastensa
kanssa viettämästään ajasta, toisaalta paperittomat pohjoisafrikkalaiset
lastenhoitajat ovat olosuhteiden pakosta joutuneet jättämään lapsensa entisiin
kotimaihinsa.
Hiekkalaatikko
on näiden naisten sosiaalinen keskus, jossa juoruillaan isäntäperheistä ja
vinkataan avoimista työpaikoista. Heidänkin joukossaan Louise on outo lintu,
jota pidetään koppavana ja etäisenä.
Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Mutta Louisen
elämän jatkuvat kolhut ja nöyryytykset, kaikki äänet, jotka ovat komennelleet,
neuvoneet ja määräilleet häntä ovat kovettaneet hänen sydämensä ja särkeneet
hänen sielunsa pirstaleiksi. "Hän ei
kestä enää itkemistä, oikuttelua, hysteeristä iloa".
Paul Osipowin maalau Violetti varjo (osa). |
Louisen oireilua, ennusmerkkejä ei osata lukea,
tulkita avunhuudoiksi. Ja niin epätoivosta kasvaa viha, joka syöksee syöveriin,
josta ei ole paluuta.
Kehtolaulu on
kylmäävä psykologinen trilleri mielen hajoamisesta. Se hahmottaa tarkkanäköisesti
myös vihjeitä ja vastauksia alun kysymykseen, miksi näin kävi.
Monesti fiktio kykenee tavoittamaan, hahmottamaan
todellisuutta paremmin kuin faktat ja raportit. Tämän totesi entinen toimittaja,
nykyinen palkittu israelilainen kirjailija David
Grossman:
– Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani.
– Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani.
Hänen
romaaninsa Hevonen meni baariin
päähenkilö, stand up -koomikko haluaa tulla nähdyksi. Samaa haluaa myös Kehtolaulun Louise. Kylmäävin
seurauksin. Niin erilaisia kuin molemmat hienot romaanit ovat, niiden sanoma on
sama: Katso ihmistä.
Leïla
Slimani: Kehtolaulu