Haluan, että näet minut
Stand
up -koomikon keikka muuntuu illan mittaan koskettavaksi tragedian kuvaukseksi
David Grossmanin loistavassa romaanissa Hevonen
meni baariin.
 |
| Anna Lehtosen tyylitelty kansi kuvaa mainiosti romaanin iskevän rytmikästä menoa. |
Israelilainen kirjailija David Grossman vieraili Suomessa edellisen, maailmanmaineeseen
kohonneen romaaninsa Sinne missä maa päättyy
(Otava, 2011) lehdistötilaisuudessa.
Hän kertoi saaneensa potkut
radiotoimittajan työstään poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Tämä osoittautui
onnenpotkuksi, sillä hänestä tuli sen seurauksena Nobel-voittajaksi povattu
kirjailija.
– Kun työskentelin
journalistina, minulla oli aina oltava valmiita vastauksia ja loppupäätelmiä.
Kirjallisuudessa sen sijaan olen vapaa, voin esittää kysymyksiä, vastaväitteitä
ja ristiriitoja.
– Minulla on tunne, että kirjoittaessani kaunokirjallisuutta
ymmärrän todellisuutta paremmin kuin artikkeleita laatiessani, hän totesi
tuolloin.
Vaikka Minne maa
päättyy kuvaakin Israelin ja Palestiinan kriisiä ja pohjautuu tosiasioihin,
siinä on myös hyvin intiimi, henkilökohtainen taso: – Minua kiehtovat perhe,
arkipäivä ja ihmissuhteet. Tärkeimmät asiat elämässä eivät tapahdu julkisuuden
valokeilassa, vaan keittiöissä ja makuuhuoneissa.
Näin on laita myös hänen uudessa, vaikuttavassa
romaanissaan Hevonen meni baariin
(Otava), joka voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2017. Kulissit ovat
nyt aivan toisenlaiset: pieni baari aavikolla Netanyan kaupungin teollisuusalueella,
jonne joukko asiakkaita on kokoontunut seuraamaan stand up -esitystä.
57-vuotias langanlaiha, riutuneen oloinen koomikko
Dovaleh Greenstein on pukeutunut punaisiin henkseleihin, revittyihin farkkuihin
ja bootseihin, joissa on seriffin tähti. Yleisö odottaa saavansa nauraa, ja
alkuun keikka lähteekin liukkaasti vauhtiin.
 |
| David Grossmanin teoksia on kään- netty yli 30 kielelle. Kuva: Seppo K. Niiranen. |
Kunnes esityksen sävy muuttuu, siihen tulee tumma
pohjavirta, joka ei lupaa miellyttävää iltaa. Yleisö pelkää sekaantuvansa ”johonkin mutkikkaaseen yhtälöön, jota hän
parhaillaan ratkaisee”.
Dovaleh pilkkaa yleisöään, kertoo puujalkavitsejä ja laukoo
poliittisesti epäkorrekteja kommentteja Israelin tilanteesta, mutta esitys on
niin koukuttava, että se pitää katsojat pihdeissään. Samoin käy myös lukijalle,
sillä nopeat rytminvaihdokset ja hieno kieli, jonka Arto Schroderus saa aidosti elämään, vievät mennessään. Saavat
lukijan pidättelemään hengitystään.
Yleisön huomaamatta Dovaleh tavoittelee katsojien
joukosta aivan tiettyä katsetta, vanhan lapsuudenystävänsä, varhaiseläkkeellä
olevan tuomarin huomiota. Tämä sai puhelun tuntemattomalta mieheltä parisen
viikkoa sitten. Kunnes paljastui, että he olivat kulkeneet jonkin matkaa
yhdessä neljätoistavuotiaina.
Puhelu herättää tuskallisen muiston, jota tuomari on
vältellyt: ”Yritin ajatella nopeasti,
löytää pakotien. Hänen äänensä perässä raahautui hädän tunnetta, mielen varjoja.”
Tuomarista tulee tarinan toinen, vastahakoinen kertoja
Dovaleh on kutsunut lapsuuden ystävänsä stand up -iltaan
aivan tietystä syystä. ”’Haluan, että
katsot minua’, hän tokaisi. ’Haluan, että näet minut, tosiaan näet minut, ja
kerrot minulle sitten jälkeenpäin’”.
Ja katsottavaa ja kuunneltavaa illan mittaan piisaa. Dovaleh
paljastaa kaskujen lomassa traagisen elämäntarinansa: perheen taustalla
kummitteli holokausti, isä löi remmillä, äiti oli kääntynyt sisäänpäin.
Koulussa ei ollut helpompaa, sielläkin kiusattiin, nuorten sotilasleirillä
vielä pahemmin. Dovaleh lyö esityksessä itseään, sulautuu kiusaajiensa rooliin.
”Hänen päänsä on
pystyssä ja hänen ilmeensä tuskainen. Tumma varjo nousee hitaasti hänen
sisältään ja kulkee hänen kasvojensa poikki, avaa suunsa ammolleen, vetää ilmaa
sisäänsä ja sukeltaa takaisin alas.”
 |
| Rafael Wardin maalaus Lautturi (osa). |
Katsojat ovat ymmällään, buuaavat, osa poistuu. Mutta
muutama jäljelle jäänyt on lumoutunut näkemästään, sillä samalla kun Dovaleh
elää menneisyyttään lavalla, hän saa heidät oudosti uppoamaan omaan itseensä, muistoihinsa.
Näin käy myös tuomarille ja lukijalle.
Grossman kuvaa taitavasti muistin arvaamatonta poukkoilua,
valaisee sen unhoon jääneitä sopukoita, ja saa mielen omalaatuiset haarautuvat
polut elämään paperilla. Näin hän henkilöidensä kautta tavoittaa jotain
oleellista elämästä, olemisesta ja kenties ystävyydestä ja rakkaudesta.
Epätavallisen stand up -illan aikana koetut tunnemyrskyt
tuulettavat päähenkilöiden mielen sokkeloita ja puhdistavat ilmaa, kenties
vielä ei ole liian myöhäistä. Tuomari haluaa kertoa näkemänsä.
David
Grossman: Hevonen meni baariin.
Suomentanut Arto
Schroderus Jessica Cohenin englanninkielisestä käännöksestä
A Horse Walks
into a Bar. Otava. 2018. 196 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti