Miki Liukkonen uudistaa kirjallisuutta komeasti
Hulvaton
mielikuvitus ja idearikkaus yhdistettynä viiltävään katseeseen ja
sanataituruuteen on lyömätön yhdistelmä Miki Liukkosen uudessa romaanissa Hiljaisuuden mestari.
Sen parikymmentä
juonenpätkää törmäilivät toisiinsa, ja satakunta henkilöä harhaili infoähkyn
tukahduttamassa universumissa yksinäisempinä kuin koskaan.
Uudessa romaanissa Hiljaisuuden
mestari (WSOY) sivuja on yli puolet vähemmän, henkilöitä vain kymmenkunta
ja alaviitteitäkin maltillisesti. Erona on myös se, että Liukkonen on nyt
suunnannut aiemmin ulospäin kurottaneen katseensa sisäänpäin, mielen
muljahduksiin.
Teoksensa kirjailija on omistanut itselleen, sillä se on
henkilökohtainen, Liukkonen tunnusti julkistamistilaisuudessa. Hiljaisuuden mestarin keskeiset teemat,
ahdistus, yksinäisyys ja kommunikaation vaikeus, jotka sen henkilökatrasta
piinaavat, ovat tuttuja myös Liukkoselle.
Heti alkuun kirjan esikertoja epäilee, pystyykö sanoilla
luomaan kommunikaatiota ihmisten välille, sillä hänen mielestään sanat ovat
romahtamisalttiita siltoja: ”…ihmiset
seisovat eri puolilla siltaa ja huutelevat sieltä toisilleen ja sanat tavallaan
vapisevat ja hoipertelevat siltana kosken tai hirvittävän rotkon yli, pyrkivät
kohti määränpäätä, joka on ymmärrys…”
Liukkonen on merkinnyt kirjan luvut pykälillä, joista
syntyy eräänlainen kartta, joka kertoo missä kulloinkin mennään yhä eriskummallisemmiksi
äityvien tapahtumien ja tilanteiden myllerryksessä. Nämä happeningit luovat
kuitenkin vain kulissit niille keskusteluille, ajatuksille, mielenmaisemille ja
muistoille, jotka kohtalon toisiinsa kietomien henkilöiden välillä ja päässä
välähtelee.
Esirippu nousee luvussa § A. Tilanne on päällä Lennart
Oneilin kotona, jossa hän majailee vaimonsa ja poikansa T.Oneilin kanssa.
Paikalla on virkavaltaa (mainiosti luonnehdittua) tutkimassa, miten
kohtalokkaaksi Botoxilla maustettu Subway-patonki voi koitua. Sängyn allakin
tapahtuu kummia.
Toisaalla, bensa-aseman kahvilassa, korventavan,
lohduttoman yksinäinen Herman Leorne haastattelee
jälkituotantoassistenttikokelasta, joka pyrkii mukaan työstämään Hermanin
YouTube-kanavaa Asioiden Kiinnostavuus. Jutun juju on tämän mielestä siinä,
että asioiden kiinnostavuus on niiden vieressä.
 |
| Aki Roukala kuvasi Miki Liukkosen Galleria Kajasteen näyttelyyn. |
Miki Liukkonen on mahduttanut romaaniinsa häkellyttävän
määrän ajan ilmiöitä, jotka hän keihästää viiltävän tarkasti ja tarjoilee saaliinsa
lukijalle nautittavan sujuvalla, ilmeikkäällä kielellä huumorin maustamana.
Hän
maalaa sanoillaan maisemia ja tunnelmia, joihin lukija ajautuu huomaamattaan
mukaan ja alkaa täydentää niitä omassa mielessään.
”Aurinko pursui
niin kuin majoneesi, paksuna ja täyteläisenä, huoltoasemamarketin kulman takaa,
se sai bensapumput ja asfaltin öljytahrat sädehtimään. Ne loikkasivat
kuumeisina huutomerkkeinä silmille.”
Miki Liukkonen ja kirjan kumppanit ovat tosissaan. He pureutuvat
syvälle olemisen ytimeen. Pohtivat onko aitoutemme, vilpittömyytemme vain ”sosiaalisten hahmojeni ja roolieni rakentama
mielikuva autenttisesta; tässä minä nyt itken, tässä minä nauran…” Tässä
sivutaan O:n teemoja.
Aitoa kohtaamista ei synny terapiaistunnoissakaan, ne
vain turhauttavat. ”… me emme koskaan
päässeet käsiksi siihen, mistä todella oli kysymys, mikä ikinä se sitten olikin.”
Näinkö me aina pysyttelemme sanojen päässä toisistamme?
Onko aito kohtaaminen mahdotonta? Liukkonen lataa painavaa tekstiä, avaa
polkuja moniin kiinnostaviin ajatussuuntiin, joita tekisi mieli lähteä seuraamaan
pidemmälle ja katsoa, minne ne johtavat.
 |
| Yksityiskohta Maija Kiven maalauksesta Pale Blue Eyes |
Hermania ja Lennartia – ja T.Oneiliä – piinaavaan ypöyölliseen yksinäisyyteen, jossa
seinäkellon naksutus heittelee ”tikkoja
jokaisen valvotun sekunnin tulehtuneeseen huokoseen” ei tunnu löytyvän
apua. Mutta tätä kuvatessaan kirja tuo
omalla tavallaan lohtua: emme ole yksinäisyydessämme yksin.
Esirippu laskeutuu, tapahtumat ovat saavuttaneet
kliimaksinsa. Karusellin vauhti hiljenee, hälinä vaimenee, ja välitilassa
tuoksuu nurmi. Kuolema kruunaa kaksi hiljaisuuden mestaria.
Voi olla, että sanat ovat romahtamisalttiita siltoja.
Mutta Miki Liukkosen sanoihin voi luottaa, ne kantavat komeasti, luovat
lukuelämyksen, joka ulottuu sanojen tuolle puolen.
Maija Kiven näyttely Garden of Death and Desire Galleria A2:ssa 5.5. saakka.