Miki Liukkonen: O

Pirstaloituneen aikamme taidokas analyysi

Miki Liukkonen teki sen, mitä jo pitkään on odotettu. Kirjoitti komean aikalaisromaanin O, ”yleispätevän tutkielman”, joka haarukoi myös historiaa kertoakseen, mitä on elää tässä ja nyt.

 ”Ainoa keino sanoa jotain on sanoa kaikki”, totesi Miki Liukkonen massiivisen (859 s) romaaninsa O (WSOY) julkistamisjuhlissa Cafe Ursulassa. Ja lisäsi, että kyseessä on lukijaystävällinen tiivistelmä alkujaan 1200-sivuisesta käsikirjoituksesta.

Parnassoon (2/2017) kirjoittamassaan manifestissa Luonnos kaunokirjallisuuden tulevaisuudesta hän toteaa, että suomalainen kirjallisuus on turvallista, mukavuudenhaluista ja epäkokeellista, ja että käsitys kokeellisuudestakin tuntuu vanhanaikaiselta. On tullut aika uudistaa suomalaista kirjallisuutta.

”Tämän hetken suomalainen kirjallisuus on auttamatta etääntynyt maailmasta: se heijastelee vain itseään, ei maailmaa, todellisuutta. Se heijastelee kirjailijoiden käsitystä kirjallisuudesta, tai heidän käsitystään kirjallisuudesta, joka käsittelee todellisuutta.”

Miki Liukkonen (s. 1989 Oulussa) on Helsingissä asuva
 kirjailija, joka on aiemmin julkaissut kolme runokokoelmaa
 sekä Runeberg-palkintoehdokkaana olleen romaanin
 Lapset auringon alla (2013).

Reippaita väitteitä. Miten nuori kirjailija (s. 1989) huutoonsa vastaa? Kirjoittamalla hienon romaanin O, nykyhetkeä aidosti heijastelevan kaleidoskoopin, jossa Liukkonen toimii kuten kirjansa henkilö, teatteritiimin johtaja Jan Gade kehottaa: ”Tiimin tehtävä oli ottaa kaikki vastaan kaikissa muodoissa ja yrittää sitten sanoa siitä joitain.” Ja Liukkonen antaa henkilöidensä sanoa, myös päivänselvää ja typerää kaiken viisauden ohella.

Tästä runsauden sarvesta kirja sai nimensä, joka alkujaan oli Kehä. Mutta graafinen merkki O kuvaa paremmin sitä kaikkea syleilevää 360° näkökulmaa, jota Liukkonen romaanissaan käyttää. Sillä on teoksessa kaikkiaan 56 merkitystä, aurinkokin paahtaa valkoisen reiän taivaalle.  Siksi O tuntui Liukkosesta ainoalta järkevältä ja loogiselta nimeltä.

Romaanissa harhailee satakunta henkilöä, myös jo edesmenneitä, päähenkilöitä on kymmenkunta. Kertojan ohella tunnoistaan avautuu minä-muodossa fysiikan opiskelija ja uimari Jerome W. Hänen olympialaisiin tähtäävällä uimaseurallaan on romaanissa merkittävä osuus. Varsinaista juonta teoksessa ei ole, vain juonenpätkiä, jotka sivuavat toisiaan, törmäävät ja ajautuvat erilleen kohdatakseen uudelleen.

– Juoni on todellisuuden harhauttamista, ”hunaja-ansa”. Yritin olla mahdollisimman realistinen, en tarvitse siihen narratiivia. Elämä on turhauttavaa, kun asiat jäävät kesken. Jos lukija turhautuu, kun lause jää kesken, hän voi jatkaa sitä.

Valokuvataiteilija Simo Ristan kuvaama O
Stokkalla "puhkaisee aukon arjen yläpuolelle".

Mistään haahuilusta ei kuitenkaan ole kyse, ohjat ovat tiukasti Liukkosen hanskoissa. Kerronta on pakotonta kuin hengitys, aistillista ja ilmaisuvoimaista. 

”Ensiaamun valo oli harottavaa ja kuin tislattua, se hyppi ja hankasi silmillä kuin vioittunut tuulilasinpyyhkijä.” 

Keskustelut ja puhekieli eri tilanteissa sujuvat niin luontevasti, että voisin kuvitella olevani kulloisessakin seurassa mukana.

Kirjassa on lainauksia niin filosofeilta, stand up -koomikoilta kuin tieteilijöiltä. Häiriöt informaatiossa sekä Einsteinin ja Hawkingin teoriat ajasta ja massasta kuumottavat monen pohdinnan ytimenä. 

Kummallisia ilmiöitä tapahtuu, aikakin poimuilee ihan omia aikojaan ja tuuppaa mustalaisseurueen parin tunnin päähän nykyhetkestä. Bachia rakastava salaseura kehittelee design-huumetta kohtalokkain seurauksin, ja totta kai mukana on myös keittokirja – neurootikoille suunnattu. Kaiken tämän koostaminen on vaatinut aika lailla taustatyötä.

Miki Liukkonen.
Kuva: Aki Roukala.

– Luin satoja kirjoja; hevosten anatomiaa, munakoisojen historiaa, Syksy Räsäsen ja Kari Enqvistin teoksia. Syksyä pyysin opettamaan itselleni kvanttifysiikkaa, ja hän laittoikin perustietoja. Pelkään silti, että tekstiin on luiskahtanut virheitä, toivottavasti hän ei lue O:ta.

Romaani on myös hauska, sillä huumori on keino välittää viesti vakavista asioista. Liukkosen mukaan vakavalla naamalla informaatio ei välity yhtä hyvin.

Olemme päällehyökivän informaatiotulvan uhreja somen luomassa vankilassa, voisi tiivistäen luonnehtia yhtä O:n päähaaraketta. Ja vaikka meillä on kaikkea liikaa ja valinnanmahdollisuuksia rajattomasti, silti me syötämme jatkuvasti bittiavaruuden ahnasta kitaa omalla datallamme.

Mutta huolimatta lukemattomista mahdollisuuksista verkottoitua, olla kaikkien kanssa kaikkialla koko ajan, olemme yksinäisempiä kuin koskaan. Podemme identiteettikriisiä, sillä someen itsestämme tuunaama kuva (kauniimpi, coolimpi jne) on vain kuori, joka eristää meidät muista ja maailmasta.

Manifestissaan Liukkonen lainaa kirjailija David Foster Wallacea (jonka vaikutuksesta on pyrkinyt eroon), joka on osuvasti kirjoittanut ihmisen itseensä käpertymisestä seuraavasti. ”We spend enough time watching, pretty soon we start watching ourselves watchin. We start fo ”feel” ourselves feeling, yearn to experience ”experiences.”

Liukkosen kunnianhimoinen tavoite O:ta kirjoittaessa tuntuu olleen puhkaista tämä kalvo ja antaa sen sisuksen purskahtaa kasvoillemme. Siinä hän onnistuu, huumeet, itsemurhat, pakkomielteet, ahdistus ja neuroosit kukoistavat O:n sivuilla, sillä niitä me tarvitsemme kyetäksemme edes jotenkuten selviämään infoähkyn piinaamasta nykyhetkestä. Ne ovat pakoa sirpaloituneesta ajasta, josta emme saa otetta. Uiminenkin on teoksessa eräänlaista pakoa, hälyn poissaoloa.

Arvelin ettei O:n kaltaisella, yhden viikon romaanilla, voi olla varsinaista loppua. Mutta kyllä sillä on, munakoisojen tahdittama hieno päätös, ”sillä kukaan ei kuole kesken kaiken, vaan elämänsä viimeisellä, valkoisella sekunnilla”.

Miki Liukkonen: O. WSOY.  2017. 859 s. 

(Romaanin ensipainos myytiin loppuun kahdessa päivässä.)

Erityismaininnan ansaitsee jälleen kerran Jussi Karjalaisen suunnittelema tyylikäs, kirjan sisältöä oivaltavasti tulkitseva kirjan päällys.