Johanna Tanska, Juha Tanska: Lempeä linssi

Valokuvat askelina itsetuntemukseen

Johanna ja Juha Tanska johdattavat teoksellaan Lempeä linssi meditatiivisen valokuvauksen polulle. Sen varrella arki avautuu uutena ja rikkaana, ja kulkija tuntee hetken hipaisseensa elämän mysteeriä.

”Olen oppimassa näkemään. En tiedä miksi, mutta kaikki tulee sisälle minuun syvemmin eikä pysähdy siihen mihin aikaisemmin. Minussa on sisäinen tila, jota en ole tuntenut.”

                                                                                                              Rainer Maria Rilke

Tätä runoilija Rilken mainitsemaa sisäistä tilaa Johanna ja Juha Tanska johdattavat tutkimaan kirjassaan Lempeä linssi – Valokuvaus tienä läsnäoloon (Kirjapaja). Teos on ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka perehdyttää meditatiiviseen, kontemplatiiviseen valokuvaukseen. Se ei ole vain ulospäin vaan myös sisäänpäin katsomista.

Tekijät kehottavat rakastumaan arkeen, pysähtymään pienten havaintojen äärelle ja antamaan ihmetykselle sijaa. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin näin aukeaa näkymä omaan sisimpään, mieli avartuu, ja itsetuntemus kasvaa. Samalla ymmärrys, että olemme kaikki osa suurempaa kokonaisuutta, vahvistuu.

Valokuvaaminen on oiva apu pyrittäessä kohti hiljaista, intensiivistä läsnäoloa, lähelle katsomista. Tanskat opastavat kuvin ja sanoin luopumaan vakiintuneista ennakkokäsityksistä, millainen hyvän valokuvan pitäisi olla. Kirjan harjoituksia tehdessä alkaa pian katsella ympärilleen aivan uusin silmin.

Yksi valokuvataiteen suurimmista nimistä, tšekkiläinen Josef Sudek, löysi aiheensa läheltä. Hänen lempeä linssinsä tallensi arkisista kodin esineistä sommitellut asetelmat ja Prahan katunäkymät taianomaisiksi kuviksi.

Josef Sudek: The Magic Garden during a Summer Shower, 1959.

Ei uskoisi, että hänen monista valokuvistaan tunnettu salaperäinen puutarhansa oli todellisuudessa vain pieni maatilkku. Hänen valokuviensa lumovoima ja niistä henkivä rauha ovat kestäneet aikaa. Ne tekevät mielelle hyvää edelleen.

Valokuvaus on valolla piirtämistä. Tämän huomaa konkreettisesti, kun tarkkailee valon synnyttämiä varjokuvioita. Niiden hiljainen katselu ja kuvaaminen johtavat kuin huomaamatta levolliseen mielentilaan.

Kun mieli rauhoittuu, hyvää tekevä hiljaisuus antaa tilaa itsetutkiskelulle. Upeista mustavalkoisista, levollisuutta huokuvista kuvistaan tunnettu amerikkalainen valokuvaaja Ansel Adams on todennut: ”Kun sanat muuttuvat epäselviksi, keskityn valokuviin. Kun kuvatkaan eivät riitä, tyynnyn hiljaisuuteen”.

Ansel Adams: Siesta Lake, Yosemite National Park, 1918.

Kontemplatiivinen valokuvaus ei ole välineurheilua eikä kikkailua. Tavallinen digikamera tai älypuhelin riittävät harjoituskuvien ottamiseen. Meditatiivinen valokuvaus ei myöskään ole suorittamista eikä spektaakkelien pyydystämistä. Kuvia ei pidä metsästää, vaan niiden on annettava tulla omia aikojaan, löytää sinut itse.

Tanskat mainitsevat esimerkkinä klassisesta kontemplatiivisesta valokuvaajasta ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin. Hän oli intensiivisesti läsnä ajassa ja paikassa ottaessaan ikonisia ”ratkaisevan hetken” kuviaan.

Hänelle ”valokuvaaminen tarkoitti sitä, että kuvaaja tunnistaa ja havaitsee – samanaikaisesti ja sekunnin murto-osassa – sekä aiheen että ne visuaalisesti tiukasti sommitellut muodot, jotka antavat aiheelle sen merkityksen”.

Henri Cartier-Bresson: Sunday on the banks of the River Marne, 1938.

Jo filosofi Ludvig Wittgenstein totesi, että kieli luo todellisuutta ja piirtää näin maailmamme rajat. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Pahimmillaan kielen tuottama, ennakkokäsityksiin perustuva tulkinta seuraa havaintoa liian nopeasti. Silloin käsitys todellisuudesta jää puutteelliseksi.

Tanskat kehottavatkin kasvattamaan vähitellen sitä ajallista etäisyyttä, joka vallitsee havainnon ja tulkinnan välillä. Kontemplatiivisen valokuvauksen päämääränä on pelkästään havainnoida ympäristöä ja omaa sisintä, ilman kiirettä arvottaa ja luokitella.

Kun emme heti ryntää sanallistamaan näkemäämme, todellisuuskuvamme laajenee ja saattaa jopa muuttaa muotoaan. Nykyrunous ja kokeellinen kaunokirjallisuus puskevat kirjallisuuden rajoja avarammiksi. Parhaimmillaan hyvä kirjallisuus toimii kuin kontemplatiivinen valokuvaus ja tavoittaa todellisuudesta asioita, joita muutoin emme olisi huomanneet.

Kevään leikkiviä varjoja kerrostalon pihalla Kruununhaassa.
Kuva: Hannele Salminen

Luomistyöhön uppoutunut taiteilija unohtaa itsensä syventyessään tehtäväänsä. Silloin menneen ja nykyhetken, ulkoisen ja sisäisen rajat tuntuvat ohenevan.  Kirjailija, psykiatri Joel Haahtela käsittelee aihetta kiehtovassa romaanissaan Adèlen kysymys:

Varhaiset kelttiläiset kristityt uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Haahtelan kirjat ovat minulle niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat, ja joita lukiessa tuntee hetken hipaisseensa mysteeriä, ihmismielen käsityskyvylle tavoittamatonta todellisuutta, elämän syvää ydintä.

Lampaiden kasvatuksen ohella Johanna
toimii perheneuvojana ja Juha kirkko-
herrana. Kuva: Anna-Liisa Suntio

Kontemplatiiviseen valokuvaukseen johdattavan polkunsa päätteeksi Johanna ja Juha Tanska evästävät kulkijaa: 

Kun opettelet katsomaan arkista ja tuttua lempeän linssin läpi, niin todellisuus avautuu sinulle loputtomassa rikkaudessaan. Silloin alkaa myös matka kohti ydinminuutta ja sieltä paljastuvia salaisuuksia.

Johanna Tanska, Juha Tanska:

Lempeä linssi – Valokuvaus tienä läsnäoloon. 

Kirjapaja. 2020. 211 s.