Anna Takanen: Sinä olet suruni

Sodan pitkä varjo väistyy vihdoin

Anna Takasen menestysnäytelmä Isänmaa/Fosterlandet on saanut omakohtaista jatkoa. Hänen koskettavan kaunis muistelmateoksensa Sinä olet suruni on kertomus sotalapsesta ja hänen lapsestaan Annasta itsestään.

Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa vierailee jälleen www.kirjasta-kirjaan.blogspot.fi -blogissani. Hän haastatteli juttuun ruotsalaista teatterinjohtajaa, ohjaajaa ja näyttelijää Anna Takasta. 

Hänet tunnetaan Suomessa näytelmästään Isänmaa/Fosterlandet, jota on menestyksekkäästi esitetty Göteborgissa, Tukholmassa ja Helsingissä Svenska Teaternissa.

Annan isän, sotalapseksi Ruotsiin lähetetyn Timo Takasen elämään pohjaavan esityksen on nähnyt yli 40 000 katsojaa. Tunteita herättäneen sukupolvikertomuksen äitiä esitti Birgitta Ulfsson ja tytärtä, Annaa, Alma Pöysti.

– Näytelmän myötä aloin lähestyä omia suomalaisia juuriani, joita en ollut aikaisemmin kovin paljoa ajatellut. Hienointa oli, että ensi-illoissa olivat läsnä myös sodan erottamat veljekset: isäni ja hänen veljensä Leevi.

– Vasta nähtyään näytelmän isäni ymmärsi ilahtuneena, että hän oli ollut mukana suuressa historiallisessa tapahtumassa. Hänelle sotalapsuus oli ollut häpeä, asia, josta oli paras vaieta. Pian näytelmän jälkeen Timo kuoli nopeasti edenneeseen syöpään.

Anna Takanen halusi selvittää Ruotsin ja Suomen sukujensa tarinan. Hän ryhtyi haastattelemaan ihmisiä, penkomaan arkistoja ja albumeja. Materiaalista syntyi näytelmän ohessa muistelmateos Sinä olet suruni (Gummerus), joka Svenska Dagbladetin kehujen mukaan on: ”Haikea ja hienovarainen esikoisteos suomalaisesta sodan perinnöstä”.

– Taiteessa ei voi koskaan tietää, mihin asiat johtavat. Tämäkin alkoi surukertomuksena, mutta muuttui taiteeksi, ensin teatteriin ja nyt kirjaksi. Tarina alkoi kuljettaa itse itseään. Isänmaa-näytelmä oli enemmän fiktiota. Kirja kertoo yksityiskohtaisemmin todellisista tapahtumista, minun ja isäni surusta. Näytelmän jälkeen moni sanoi minulle, että se tarvitsisi jatkoa. Kirja on se jatko. Siinä on koko tarina.

Tuleva valokuvaajamestari Simo
Renvall lähdössä sotalapsena Ruotsiin.

Takanen kuvaa teoksessaan nelivuotiaan, keuhkokuumeeseen sairastuneen Timon taipaleen alun Ruotsiin niin riipaisevan elävästi, etten kyennyt sitä silmät kuivina lukemaan.

Timon isä Väinö ja hänen äitinsä Saaran isoveli ovat kaatuneet jatkosodan tantereilla. Yksin jäänyt nuori leski ei kykene huolehtimaan molemmista pojistaan, varsinkin, kun Timo on sairas. Niinpä hänet istutetaan karhuntaljan alle rekeen ja lähetetään matkalle sotalapseksi Ruotsiin. Äiti evästää pientä lähtijää:

” – Et saa riisua myssyä koska olet sairas ja jos riisut sen, tulet entistä sairaammaksi ja voit kuolla enkä minä kestä, jos minun pitää menettää vielä yksi.”

Pieni ihminen puristaa kouristuksenomaisesti ruskeaa laukkuaan, nimilappuaan ja myssyään seistessään vihdoin yksin Helsingin rautatieasemalla. Kun sijaisperheen isä Ruotsissa yrittää vaihtaa äitimyssyn uuteen lakkiin:

”Isän kädet sinkoavat ylös ja pitävät tiukasti kiinni myssyn reunasta.

Gustav vetää kovempaa ja yrittää saada myssyn päästä.

Kauhun täyttämä ei-huuto kaikuu suomeksi: EI, EIIIIIII.”

Tästä alkoi suuri suru, joka periytyi kolmelle sukupolvelle. Saara menetti lopulta myös poikansa Timon, Timo oikean äitinsä, ja Annan ylle lankesi näiden surujen varjo. Timo ei sotalapsuudestaan halunnut puhua.

Anna ja Timo Takanen. Kuva: Jaakko Lukumaa

– Kivoista muistoistaan hän kertoi, kun kävimme kesäisin Suomessa. Ihmettelin jo tuolloin, miksi käydessämme isoäitini itki niin kovasti. Timo pääsi tapaamaan äitiään ja rakasta Leevi-veljeään ensimmäistä kertaa vasta 16-vuotiaana. Ongelma oli, ettei heillä ollut yhteistä kieltä, tunteita vain. Leevi muutti parikymppisenä vähäksi aikaa veljensä luo Ruotsiin, oppi kielen, ja veljeksistä tuli jälleen läheisiä.

Anna Takaselle ja työryhmälle oli yllätys, että niin moni tuli näytelmän jälkeen kertomaan elävää todistusaineistoa tästä maailman suurimmasta lapsisiirrosta, jossa 80 000 lasta vietiin sotaa käyvästä Suomesta Ruotsiin. Siellä sotalasten vastaanottoa kutsuttiin Rakkauden kansanliikkeeksi. Vaikka tarkoitus oli hyvä, lapsille tämä rakkaus oli repivää ja käsittämätöntä.

– Saimme kuulla lukuisia tarinoita, joista useimmat olivat surullisia. Edes hyvä sijoitusperhe ei lohduttanut lapsen hämmennystä ja ikävää. Samalla huomasin, miten isosta asiasta on kyse, ja miten voimakkaasti sotalasten lapset ovat sen kokeneet. Sanotaankin, että sota häviää perheestä neljän sukupolven aikana. Minä olen kolmatta sukupolvea.

Anna Takanen on iloisen yllättynyt kirjansa me-
nestysestä Ruotsissa. Nyt häntä jännittää, miten
hänen isänsä tarina vastaanotetaan Suomessa.
Kuva: Fredrik Skogkvist

Anna kertoo kirjassaan etsineensä vastauksia vaiettuihin asioihin. ”Miksi Saara luopui pojastaan, tai oikeammin, miksei hän ottanut poikaansa takaisin!” Kun Anna kysyy isältään, miltä hänestä tuntui, kun hän ei löytänyt sanoja Saaran hautajaisissa, Timo kääntää selkänsä ja sanoo vaisusti:

 ”Kuulehan Anna, sinun täytyy nyt lakata penkomasta asioita, jotka eivät kuulu sinulle.”

– Totuus tuli ilmi vasta, kun Timo yli 50-vuotiaana löysi oikean äitinsä kirjeet. Niistä selvisi, että äiti olisi kovin mielellään halunnut poikansa takaisin kotiin. Tätä ei kuitenkaan hänelle kerrottu, vaan hän luuli äitinsä hylänneen hänet, joten Ruotsiin jääminen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.

– Rauhan tultua oikeudessa käytiin monia riipaisevia kiistoja ruotsalaisten ja suomalaisten vanhempien välillä, kenelle lapsi oikeastaan kuuluu. Useimmiten nämä Ruotsissa käydyt oikeudenkäynnit voitti ruotsalainen perhe. Ruotsiin jäi 15 000 lasta.

– Kuulin naisesta, joka jäi sodassa leskeksi ja menetti kolme lastaan Ruotsiin, kun ei pystynyt taistelemaan heitä takaisin. Hajonnutta elämäänsä hän yritti sitten koota mielisairaalassa.

Moni vuosipäivä sotien tiimoilta on noteerattu, mutta Anna Takanen ihmettelee, ettei julkisuudessa vieläkään puhu sotalapsista mitään. Viime joulukuussa oli kulunut 80 vuotta siitä, kun ensimmäinen lapsikuljetus lähti Suomesta Ruotsiin. Aiheesta ei näkynyt otsikon otsikkoa kummankaan maan mediassa.

Yhtä sinnikkäästi kuin Timo pienenä tarrasi myssyynsä, hän piti päänsä eikä vaihtanut Takanen-nimeään ottovanhempiensa sukunimeen. Niinpä vaikka Anna oli syntynyt ja elänyt Ruotsissa eikä osannut sanaakaan suomea, nimi paljasti koulukavereille, että hän on ”suomalaispentu” ja ”finne”. Syrjintä ja kiusaaminen ajoivat nuoren Annan kotitilan tallille, josta tuli hänen turvapaikkansa.

”Minusta tulee minä pehmeiden, joustavien sierainten ja vakaiden kavioiden varassa. Ratsastan yksinäni pitkiä matkoja yhden tai kahden koiran kanssa. Laukkaan teini-ikään oljenkeltaisten sänkipeltojen yli.”

Helena Junttilan tussiteos Hiuksia. 

Anna Takanen on luonut monitasoisen ja vaikuttavan teoksen, josta moni nykyajan maahanmuuttajakin on löytänyt yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Leena Vallisaaren suomennos soljuu luontevasti ja aidosti.

Kun sodan langettama suru on vihdoin kerrottu, näytelty ja kirjoitettu, sen on aika väistyä. Kuullessaan, että Anna on valittu vuoden 2019 ruotsinsuomalaiseksi naiseksi, isä riemastuu, tulee ylpeäksi ja pilailee:

 ”- Jopas nyt jotakin, ajatella, että suomalaisuus toi sinulle palkinnon Anna Katarina. Ajatella. Kaikkea sitä!”

Anna Takanen: Sinä olet suruni – kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta

 (Sörjen som blev. En berättelse. Suom. Leena Vallisaari.)  Gummerus. 2020. 266 s.

Helena Junttila on Grafoteekin taiteilija Galleria G:ssä, 

jossa hänen teoksiaan on esillä 28.7. saakka.